Maratonautoilua ja autotonta päivää

Torstaina oli jälleen ajopäivä. Ja tällä kertaa olikin luultavasti koko reissun pisimmät kilometrit – yhteensä 422 kilometriä. Matkanjohtaja oli todennäköisesti huomannut edellisiltana huolestuneen ilmeeni pohtiessani tulevia superkilometrejä. Olin todella kauhuissani, miten selviämme tuplakilometreistä, kun päivämatkat ovat tähän mennessä olleet noin 200-250 kilometriä ja niihinkin on mahtunut lähes joka päivä vähintään pientä levottomuutta. Pikku-Matkis päätti, että jotain on tehtävä toisin ja jokaisen on kannettava kortensa kekoon, jotta päivästä selvitään. Ja niinpä iloinen kikatus herätti meidät jo viittä vaille kuusi, vaikka reissun aikana heräämiset ovat olleet normaalisti kahdeksan jälkeen. Olin entistä enemmän huolissani huomatessani hirmu aikaisen herätyksen, mutta en vielä siinä vaiheessa ymmärtänyt, että Matkis se vain aikatauluttaa päivänkulkua.

Sen verran Jiin kanssa laskimme, että Ama ei jaksa pysyä hereillä lähtöön asti, jos jää hereille jo kello kuudelta. Niinpä Jii nousi reippaasti ylös, otti Aman rintareppuun ja pinkaisi ihailemaan auringonnousua Ranskan maalaismaisemiin. Minä sain jäädä vielä nukkumaan, mutta siinä jäi sitten kokematta pienen maalaiskylän herääminen uuteen päivään. Nautiskelin tunnelmista kuitenkin valokuvista sitten jälkikäteen.

Söimme jälleen emännän tarjoaman ranskalaisen aamupalan, jonka jälkeen lastasimme tavarat autoon ja lähdimme matkalle. Heti matkaan päästyämme Pikku-Matkis nukahti ja nukkui peräti kaksi tuntia, minkä aikana etenimme 220 kilometriä. Aman herätessä oli tauon sekä lounaan aika ja Ama pääsi vähän kuluttamaan energiaa touhuamalla. Matka jatkui, kuten Aman unetkin, jotka kestivät jälleen kaksi tuntia. Sillä aikaa etenimme loput 200 kilometriä. Viideltä olimme perillä Quendissä, leirintäalue Camping des Rosessa. Majoitumme Keski-Euroopassa suosittuun Mobilehomeen. Mobilehome on pyörillä liikkuva ”mökki”, jossa yleensä on makuutilat, oleskelutila, keittiö, suihku ja wc. Mobilehome on tavallaan kuin matkailuvaunu, mutta isompi eikä niitä liikutella säännöllisesti. Tällä kertaa asumuksemme on todella tilava ja vaikuttaa suhteellisen uudelta. Sisään kirjautuessamme saimme inventointilistan, joka meitä pyydettiin käymään läpi. Puuttuvat tavarat tulisi ilmoittaa seuraavana aamuna respaan. Tehtävä olisi muuten ollut inhimillinen, mutta lista oli ranskaksi ja siinä oli useita kymmeniä tavaroita mainittuna. Yritimme hetken aikaa sanakirjan kanssa kääntää tavaroita suomeksi ja todeta niiden olemassaolo tai puuttuminen, mutta homma oli kohtuuton. Kävimme läpi, mitä osasimme ja ilmoitimme respaan, että muista emme mene vannomaan.

Inventoinnin ja kotiutumisen jälkeen muiden oli aika lähteä kauppaan, kun me jäimme Aman kanssa laittamaan tavaroita paikoilleen. Olemme pysähdyksissä tällä kertaa peräti neljä yötä, joten nyt on jo mahdollisuus asettua vähän taloksi. Hetken päästä kauppaporukka kaartoi kuitenkin takaisin pihaan. Leirintäalueelta poistutaan portin kautta ja porttiin vaaditaan koodi. Jii oli syöttänyt koodin portilla ja portti oli auennut, mutta saman tien laskeutunut. Portin mukaan auto meni jo, joten koodi ei kelvannut ennen kuin auto ajaa uudestaan sisään. Jii yritti näppäillä koodia sisääntuloporttiin huijatakseen porttia, mutta portti oli sen verran fiksu, että ymmärsi auton puuttuvan eikä mennyt halpaan. Respa oli kiinni, ketään ei ollut missään ja portti pysyi suljettuna. Respa kertoi aiemmin, että lähin kauppa on auki kahdeksaan. Autoa ei portista illan aikana enää ulos saanut, joten Jii lähti reppu selässä jalkapatikalla etsimään kauppaa. Jii oli juossut varvassandaaleissaan toistakymmentä kilometriä kaupan perässä, mutta kello tuli kahdeksan ja kauppa jäi löytymättä. Aiemmilla matkoilla olemme aina varautuneet vararavinnolla, mutta tällä kertaa majoitumme niin paljon enemmän hotelleissa, että mitään vararavintoa ei ollut. Kaivoimme kaikki reput ja laukut läpikotaisin ja keräsimme syötäväksi kelpaavat asiat pöydälle. Illallisena pari maustenäkkäriä ja minimaaliset ohrapirtelöt (jotka piti viedä tuliaisina kotiin).

Torstain illallinen

Ama veteli hirsiä peräti 11 tuntia heräten perjantaihin vasta yhdeksältä. Me heräsimme vähän aikaisemmin hieman huonosti nukutun yön jälkeen. Mobilehomen varustukseen kuului parisänkyyn yksi iso peitto, mutta meillä oli mukana vain kaksi yhden hengen pussilakanaa. Niinpä laitoimme peiton kaksin kerroin toiseen pussilakanaan ja toiseksi peitoksi otimme pelkän pussilakanan. Yöllä oli tosi kylmä ja olin peittotaistelussamme jatkuvasti alakynnessä. Niinpä hytisin pelkän pussilakanan varassa, kun en jaksanut nousta patteriakaan säätämään. Erikoista kyllä, mobilehomen varustukseen ei normaalista poiketen kuulunut lainkaan tyynyjä. Minä käärin tyynyliinan sisään yhden onnettoman paidan, joka osoittautui valitettavan epäergonomiseksi. Heräsin vähän väliä selkäkipuun tai johonkin muuhun jomotukseen.

Aamun valjetessa ja respatädin saapuessa töihin, lähtivät muut yrittämään kauppareissua uudemman kerran. Respalle portin temppuilu oli ihan tuttu juttu ja kuullessaan sanan eilisilta ja portti, täti koodasi kulkukoodin kuntoon. Jäin Aman kanssa ihastelemaan aurinkoista aamua ja leikkimään terassille. Palloleikki ja saippuakuplien puhaltelu sai Aman väsähtämään ja Ama meni päikkäreille. Kauppaporukka palasi takaisin takakontti täynnä ruokaa ja pääsimme nauttimaan terassille maittavaa brunssia. Lämpömittari kohosi 30 asteeseen, mutta sain rakennettua itselleni paikan aurinkovarjon alle ja ilmassa kävi ihana kesätuuli, joten minäkin siedin hellettä – ainakin jotenkin :) Tänään oli ensimmäinen päivä, kun emme Aman kanssa käyneet autossa lainkaan. Täytyy sanoa, että mukavaa vaihtelua tämäkin.

Tänään tutustuimme leirintäalueen pyykkitupaan. Jostain syystä Aman olemassaolon myötä koko perheellä kuluu järjetön määrä puhtaita vaatteita. Tuvassa oli useampi erikokoinen kone ja jumalattomasti ohjeita – kaikki tietysti vain ranskaksi. Sujuvasti sujautimme pyykit yhteen aukkoon ja pesuaineet toiseen ja painoimme koneen käyntiin. Näytössä näkyi 33 minuuttia ja kone alkoi pyörittää pyykkejä vimmatusti. Kaksi minuuttia oli esipesuvaihetta kulunut, mutta vettä ei näkynyt missään. Olin varma, että räjäytämme koko leirintäalueen, mutta huoli oli jälleen kerran turha ja kohta pyykit nauttivat vetisestä kyydistä. Koneen hoitaessa pyykkäyksen raskainta vaihetta, haimme omasta pakkasesta jätskit ja lähdimme kävelylle alueelle. Leirintäalueella on mieletön allasalue, johon kuuluu myös vesiliukumäki, jacuzzi ja sauna. Lisäksi alueelta löytyy jälleen eläimiä: ainakin kaksi aasia, poni, kilejä, hanhia, kanoja ja kukkoja. 

Osa leirintäalueen allasalueesta. Kuvaaminen allasalueella on kielletty, joten kuva: www.campingdesroses.com.  Sesonki alkaa vasta heinäkuussa, joten saimme polskutella lähes keskenämme.

Kävelyn jälkeen ripustimme pyykit mobilehomen pihaan kuivumaan ja lähdimme uimaan. Ama oli innoissaan päästessään pitkästä aikaa polskuttelemaan. Ama sukelteli, liukui isosta vesiliukumäestä isän sylissä, nautiskeli poreista ja vähän leikimme vauvauinnista tuttuja leikkejä. Jii ei saanut vesileikeistä tarpeekseen, joten Aman ja minun jo lämmitellessä aurinkotuoleilla, Jii vielä polski ja suhaili liukumäestä. Illalla vain nautiskelimme omalla pihalla ja otimme rennosti. Aman mentyä nukkumaan me valmistimme vielä huippuhyvän illallisen, jonka nautimme lintujen laulua kuunnellen omalla terassilla. 

Perjantain illallinen

From Heroiinicorner to middle of nowhere

Yö heroiinicornerissa sujui kaikista ennakkoluuloista ja peloista huolimatta ihan mukavasti. Saimme kaikki ainakin suurin piirtein nukuttua, vaikka välillä heräsin karmaiseviin huudahduksiin, poliisiauton sireenien huutoon tai jumalattomaan musiikin jytkeeseen. Nukkumaan mennessä kuulimme lisäksi pamauksen, joka Ässän ja minun mielestä oli selkeä laukaus, mutta Jii väitti sen olleen jonkun parvekkeenovi. Jii yritti varmasti vain rauhoitella meitä.

Laitoimme tavaroita kasaan ja veimme osan autoon matkalla aamupalalle. Laskimme, että Ässän täytyy lähteä kello 9.30 rautatieasemalta kohti lentokenttää, jotta hän ehtii varmasti ajoissa kotimatkalle. Ama halusi lähteä saattamaan Ässää ihan kentälle asti, joten koko remmin piti päästä ajoissa lähtemään. Söimme pikaisesti ja kannoimme loput tavarat autoon. Kello oli jo 9.40, kun vielä haahuilin hotellihuoneessa. Lopulta kaikki olivat ulkona ja tavarat jälleen autossa. Lähdimme reippaasti kohti rautatieasemaa ja yritimme suunnistaa oikeaan junaan. Oikea raide ja juna löytyi nopeasti ja Jii käytti sujuvasti lippuautomaattia ja sitä myöten heitimme hyvästit Frankfurtille. Junassa Ässä ja Jii paljastivat, että olivat illalla nähneet hotellin pihalla torakan. Eivät uskaltaneet illalla kertoa, etten menetä yöunia. Ja se oli tietysti ihan fiksusti ajateltu. Uskon ja toivon, että torakka oli vain kadun miehiltä karkuun päässyt lemmikki, ei Hotel Rossijan asukki. Paljastusten linjalle lähdettyään Jii ja Ässä kertoivat myös, että olivat ehtineet erinomaisesti auton palautukseen ennen määräajan päättymistä. Ihmettelin asiaa, kun matkaa kentälle oli kuitenkin jonkun verran. Myönsivät sitten ajelleensa saksalaiseen tyyliin ja huippunopeus oli 186 kilometriä tunnissa. Kahden höyrypään oli hyvä päästellä menemään, kun järjenääni puuttui takapenkiltä, mutta kuulivat kunniansa sitten jälkikäteen.

Juna jätti meidät terminaali 1:seen, josta lähdimme seikkailemaan kohti 2:sta. Matka näytti lyhyeltä ja ihmettelimmekin, että kenttä on niin pieni, että terminaalista toiseen voi kävellä. Opastuksia riitti kuitenkin kyltti kyltin perään eikä terminaali tuntunut vaihtuvan seuraavaan. Tulimme rullaportaat ylös ja olimme pienellä lentokenttäjuna-asemalla. Edellinen juna lähti nenämme edestä, mutta seuraava tuli heti 3 minuutin kuluttua. Seikkailu jatkui vielä terminaali 2:senkin puolella. Katsoimme infotaulusta Ässälle check-in -tiskien numerot ja lähdimme suunnistamaan niitä kohti. Poliisit olivat kuitenkin eristäneet reitin tiskeille. Moni muukin olisi halunnut samaan suuntaan ja ihmiset yrittivät poliiseilta kysellä, mitä tapahtuu. Poliisit totesivat vain ”Keine Achnung!” ja käskivät kiertämään portaita alas, sieltä ulos, sitten sisään ja sitä kautta tiskeille. Lähdimme juoksujalkaa ohjeiden mukaisesti ja toistin vain mielessäni, että juuri tällaisten seikkailujen takia ulkomailla on hyvä varata aikaa lentokentälle. Ässä sai laukun ruumaan ja lentolipun käteen ja lähdimme taas kiertoteitä kohti turvatarkastusportteja. Turvatarkastus oli ihan saapuvien lentojen tuloaulassa, joten kävimme tsekkaamassa autonvuokraamon mainoksen bensapaketista. Ja niinhän se oli, että tiskin päällä oli sama mainos eri tekstillä kuin palautuspisteellä. Se on vissiin reklamaation paikka sitten. Hyvästelimme Ässän ja Ässän mentyä turvatarkastukseen huomasimme jääneemme poliisien eristysnauhojen sisäpuolelle. Poliisit eristivät lisää alueita ja ihmiset olivat täysin ihmeissään, mistä turvatarkastukseen enää pääsi. Me emme jääneet asiaa enempää ihmettelemään vaan hilpaisimme nauhan alta ja lähdimme jatkamaan matkaa.

Iltapäivällä oli aika jättää hyvästit Saksalle, ainakin pariksi viikoksi. Suuntasimme jälleen kohti Ranskaa ja puoli neljältä olimme perillä seuraavassa kohteessamme, Pareidissa. Kontrasti aamun pirilandiaan oli valtava: Pareid on todella pieni maalaiskylä, jossa on vain kourallinen suloisia maalaistaloja ja peltoja silmän kantamattomiin. Ennen majoittumistamme yritimme jälleen etsiä kauppaa, mutta aika äkkiä muistin, miksen niin pidä Ranskasta autoilumaana: jos Saksassa kaupan löytyminen on ajoittain haastavaa, niin Ranskassa se on mahdotonta. Jos jonkun kaupan löytääkin, se on kiinni. Aukioloajat ovat ainakin minun silmissäni mielivaltaiset ja kaiken lisäksi joka kaupalla on viikonpäivästä riippuen omat siesta-aikansa. Kaupan löytyminen alkoi olla toivotonta, joten päätimme, että pysähdymme lounastamaan johonkin vastaan tulevaan ravintolaan. Ravintoloilla on valitettavasti samanlaiset epämääräiset aukioloaikansa ja ne muutamat ravintolat, jotka löysimme, olivat tietysti kiinni. Ranska on valloittava ja kaunis maa, mutta oman järjestystä ja loogisuutta vaativan luonteeni johdosta ja saksalaisen säntillisyyden jälkeen ranskalainen epämääräisyys hermostuttaa. Toki Ranska saa pisteet siitä, että pienet ihmiset on huomioitu erityisen hyvin. Kaupoissa on isot osastot pullollaan tavaroita pienten ihmisten tarpeisiin. Saksassa ensimmäisen lastenruoan löytyminen vei kolme päivää, kun Ranskassa jo ensimmäisellä huoltoasemalla oli pikkuihmisiä varten oma osastonsa.

Pollea ja ruohoa. Yllä á la Frankfurt, alla á la Pareid.

 

Majoituimme Au Coin des Jardinsiin, joka on yksi kylän maalaistaloista. Talon toisessa osassa asuu majataloa pitävä perhe ja toisella puolella on vieraille tarkoitetut tilat. Vuokrattavia huoneita on viisi ja alakerrassa on lomalaisten käyttöön olohuone, keittiö sekä iso puutarha. Puutarhassa on lasten leikkipaikka sekä talon eläimiä: kissa, kaksi kanaa ja kukko sekä ihastuttava aasi. Kanat ja kukko asuvat lapsille tarkoitetun puumökin alakerrassa. Näissä maisemissa sielu todella lepää! Heitimme Aman kanssa kengät ja sukat nurkkaan ja konttailimme pitkin pihaa. Kävimme tutustumassa aasiin ja leikimme tovin keinuissa ja liukumäessä. Vedin keuhkot täyteen raikasta maalaisilmaa ja mietin, miten fantastista matkailu voi olla: muutamassa tunnissa suurkaupungin surkeus vaihtui maalaiskylän mielettömyyteen. Harmitti ihan hirveästi, ettei Ässä ollut enää matkassa mukana. Mutta ensi reissulla suuntaamme tänne sata varmasti uudelleen – ja silloin Ässä on mukana koko matkan :)

Majoituspaikkamme Pareidissa, Au Coin des Jardins

Iloiset yllätykset jatkuivat, kun majatalon nuori emäntä kysyi illallistoiveistamme. Totesimme, että mitään ei ole onnettoman sämpylälounaan jälkeen syöty, joten kyllä illallinen maistuisi. Majatalolla oli myynnissä paikallisia luomutuotteita, joista saimme valita tykötarpeet illallisellemme. Maksoimme tuotteista niiden myyntihinnan ja emäntä valmisti niistä meille illallisen ilman erillisiä kuluja. Majatalossa majoittuivat myös hollantilainen pariskunta sekä ranskalainen perhe ja yhdessä kokoonnuimme syömään illallista pitkän pöydän ääreen. Ilta oli hyvin erilainen ja uusi kokemus meille kaikille, mutta todella positiivinen muisto jäi talletettavaksi matkamuistoihin. Ilta kului seurustelun merkeissä, kunnes tuli Aman kylpyaika. Huoneessamme oli valtava kylpyamme, jossa Aman sopi hyvin polskutella ja läiskytellä. 

Keskiviikkoaamu valkeni pilvisenä ja aika pian alkoi vettä ripsiä. Ensimmäistä kertaa majoitumme samaan paikkaan useammaksi yöksi (niin no, kahdeksi yöksi), joten kiirettä pakkaamisen suhteen ei ollut. Nautimme majatalon tarjoaman erittäin perinteisen ranskalaisen aamupalan eli patonkia ja erilaisia marmeladeja sekä kahvia. Rauhallisen aamun jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Verdunin kaupunkia. Päiväretkemme tarkempi määränpää oli itseasiassa Ossuaire de Douaumont, jossa sijaitsee Verdunin taistelun muistomerkki. Verdunin taistelu oli ensimmäisen maailmansodan länsirintaman suurtaistelu, joka käytiin Saksan ja Ranskan joukkojen välillä 21.2.-18.12.1916. Taistelu on yksi sotahistorian suurimmista taisteluista ja Sommen taistelun jälkeen ensimmäisen maailmansodan verisin taistelu – taistelut jatkuivat alle kymmenen neliökilometrin alueella taukoamatta 10 kuukautta ja niiden seurauksena noin 700 000 sotilasta kaatui ja 495 000 haavoittui. Keskimäärin taistelussa sai surmansa liki 2 300 miestä päivässä. Taistelua sanotaan myös sotahistorian suurimmaksi tykistötaisteluksi.

Ossuaire de Douaumont ja osa sotilashautausmaata

Kiersimme aikamme muistomerkin ympäristössä ja Jii käväisi linnoituksella sekä taistelupaikoilla ihmettelemässä taistelun jälkiä, kunnes oli aika lähteä etsimään lounaspaikkaa. Ja taas törmäsimme tähän ranskalaiseen tapaan, että vaikka oli isokin ravintola, niin luukut olivat kiinni, kun me olisimme tarvinneet ruokapaikkaa. Lopulta löysimme paikallisen Citymarketin, jonka yhteydestä löysimme mukavan lounaspaikan. Saimme hoidettua myös kauppaostokset ja keräsimme illaksi ruoka-ainekset. Jii repäisi ja osti mäyräkoiran olutta. Tai tarkemmin ottaen 8 pulloa, tilavuudeltaan 0,15 l per pullo. Niin söpöjä, että melkein voisi itsekin maistaa, vaikken suuri oluen ystävä olekaan. Luultavasti viemme ne kuitenkin tuliaisina kotiin.

Ilta jatkui rennosti sisällä sadetta pidellen. Muutaman tunnin ajan aurinkokin meitä tervehti ja Jii kävi sillä välillä lenkillä. Tietysti härdelli piti sielläkin saada aikaiseksi: tällä kertaa huhuilu lehmälaitumelle sai koko lauman villiintymään. Sujuvalla suomenkielellä Jii rauhoitti ryhmän ja mollukat jatkoivat päivän paistattelua rauhallisin mielin.