Helatorstain hairahduksia

Eilisestä viisastuneena päätimme, että ajomatka ei saa jatkossa venyä liian pitkäksi. Päätimme myös, että kun Amalla on lounastauko, myös aikuiset pitävät lounastauon. Päätimme, että ensimmäisenä etsimme ison marketin, josta saamme Amalle lisää ruokaa ennen kuin kotoa mukaan lähteneet loppuvat. Kaiken tämän tuloksena päätimme, että menemme tänään poikkeuksellisesti moottoritietä. Matka starttasi jälleen tasan kymmeneltä. Ilma oli pilvinen, mutta lämpöisempi kuin eilen. Matkanjohtaja katsoi, että ajosuunta on oikea, minkä jälkeen hän vaipui jälleen lepotilaan omassa valtakunnassaan. Ennen moottoritielle liittymistä ajoimme muutaman pienen kylän läpi ja ihmettelimme hiljaisuutta ympärillämme. Alkuajatus oli, että on normaali arkipäivä ja ihmiset töissä, kunnes mieleemme välähti, että nythän on helatorstai. Pieni paniikki päätti jälleen nostaa päätään, mutta lohduttauduimme sillä, että kyllä tulevan 300 kilometrin seasta yksi kauppa löytyy, josta Amalle saadaan ruokaa.

Puolitoistatuntia meni mukavasti matkanjohtajan nukkuessa, mutta Aman herättyä unilta äidin aivastukseen, oli mielipaha valmiina. Totesimme, että nyt on löydettävä kiireesti hyvin varusteltu huoltoasema. Pian näkyi huoltoasemasta kertova kyltti ja päätimme kokeilla onneamme. Posottaessamme 100 kilometrin tuntivauhtia huoltoasemaa odottaen, vilahtivat Shellin keltapunaiset simpukat silmäkulmassa ja totesimme sen oljenkorren menneen sitten siinä. Paniikki kolkutteli jo takaluukulla. Iloksemme huomasimme kuitenkin moottoritiemme liittyvän vielä isompaan moottoritiehen ja toivo heräsi henkiin: kyllä täältä vielä iso huoltoasema löydetään. Muutaman kilometrin ehdimme porhaltaa, kunnes edessä kirkuivat sadat punaiset jarruvalot. Hiljensimme vauhtia, kunnes auto pysähtyi. Yhtä harvoin kuin olemme moottoritietä hyödyntäneet, yhtä usein olemme juuttuneet myös ruuhkaan. Kolme kaistallista autoja mateli eteenpäin kävelyvauhtia. Ulosmenoliittymiä ei matkalle mahtunut, joten nyt oli sovellettava. Amalla oli muutama Ella’s smoothie mukana, joten nyt oli aika autolounastauon. Matkanjohtaja tuumaili hetken, mitä mieltä oli tällaisesta järjestelystä, mutta myöntyi ehdotukseen. Jonotus kesti kaiken kaikkiaan 8 kilometriä ja aikaa siinä kului reilu tunti. Mitään tietyötä kummempaa selvitystä emme ruuhkalle saaneet, mutta kun letka lähti vetämään, päätimme heti pysähtyä P-paikalle oikomaan jäseniämme. Saman päätöksen olivat tehneet kymmenet muutkin ja P-paikalla venyteltiin kuin muurahaiset konsanaan.

Loppumatka taitettiin moottoritietä pitkin muutaman tauon saattelemana. Lastenruokaa ei löydy mistään, mutta toistaiseksi olemme onnistuneet soveltamaan asiat kaikkia tyydyttävällä tavalla. Kolmen aikoihin Ama alkoi osoittaa merkkejä, että nyt on ajettu riittävästi. Tuijotin navigaattorin jäljellä olevia minuutteja ja viihdytin samalla Amaa. Vihdoin navi näytti, että kolme minuuttia jäljellä. Kerroin asian matkanjohtajalle, joka hyväksyi muutaman minuutin odotuksen. Näimme jälleen vielä ennen määränpäätä viitat isosta huoltoasemasta ja päätimme, että nyt kokeilemme onneamme, kun edellinen meni ohi. Käännyimme rampille, kun huomasin, että 200 metrin päästä meni toinen ramppi, jonka päässä huoltoasema olisi ollut. No ei huolta, käännämme ympäri ja ajamme toiseen liittymään. Niin, olisimme kääntäneet, ellei valitsemamme ramppi olisi lähtenyt viemään meitä uutta moottoritietä kohti tuntematonta. Navi osasi onneksi kertoa meille, että 12 kilometrin päässä päästään ympäri. Sen lisäksi että Ama vaati minua tilille lupaamastani kolmen minuutin matka-ajasta, myös Jii alkoi hermostua ratin takana. Matka jatkui painavan hiljaisuuden vallitessa, kunnes saavutimme navin ehdottaman rampin. Joku oli kuitenkin päättänyt kolaroida rampilla siihen malliin, että poliisi käski jatkaa matkaa moottoritietä pitkin. Kukaan ei puhunut mitään, navi näytti seuraavan käännöksen 11 kilometrin päähän. Matkanjohtaja ummisti silmänsä moiselta sekoilulta. Onneksi me vanhemmat tiedämme, että tällaista se matkailu joskus on. Ylimääräinen koukku toi tälläkin kertaa lisäkilometrejä melkein 50 ja aikaa kului 20 minuuttia suunniteltua kauemmin.

Ama piti lepotilaa yllä Kirchheimiin asti ja aina siihen asti, että saimme matkatavarat kannettua huoneeseemme Motel Kircheimissa. Olemme Kirchheimissa käyneet ennenkin, mutta tällä kertaa majoitus oli toisella puolen kaupunkia. Ulkoapäin motelli näytti jo parhaat päivänsä nähneeltä, mutta sisätilat oli remontoitu ja huoneet olivat oikein viihtyisiä. Kysyimme respasta kauppamahdollisuuksia, johon ystävällinen herrasmies totesi: ”Not today, not today! Tomorrow!”. Motellin yhteydessä toimi ravintola, joka vaikutti oikein pätevältä tarpeisiimme. Ravintolassa oli erittäin ystävällinen tarjoilija, joka puhui sujuvaa englantia. Kukin sai syödäkseen reilun annoksen ja Amallekin taiottiin höyrytettyjä kasviksia sekä tuoreita vihanneksia. Ravintolassa Ama otti rennosti pitäen jalkoja pöydällä ja tarjoilijasetää komennellen. Ama myös oppi lopulta hienosti juomaan vettä suoraan pullosta. Amalle ei ole koskaan kelvannut vesi tuttipullosta vaan aina on tarvittu mukia. Laivalla vitsailimme Jiin kanssa, että opetamme Aman juomaan suoraan pullon suusta ja näinhän tuo oppi muutamassa päivässä :)

Matkanjohtaja latailee parhaillaan pattereita huomista varten. Päivän kilometrit olivat päälle 300 ja aikaa kului tasan sama kuusi tuntia kuin eilen. Aikuiset eivät pitäneet lounastaukoa suunnitelmista huolimatta eikä markettiakaan löytynyt. Moottoritiekin osoittautui epävarmaksi valinnaksi, mutta laitetaan kaikki helatorstain piikkiin. Huomenna jatkamme matkaa Frankfurtiin, johon Aman täti Ässä lentää. Nappaamme Ässän lentokentältä kyytiin ja jatkamme matkaa muutaman päivän entistä isompana seurueena. Seuraavat päivitykset varmaankin viikonlopun aikana.

Amalta vielä loppukevennyksenä oma postaus tähän päivään: ’  txcf 44E00j xc vb y uhjnb j n binmjå,löäå7

Navigaattori ottaa vallan

Eilinen meni verkkopimeydessä, joten keskiviikon 28.5. postaus tulee tänään:

Keskiviikkoaamuun heräsimme Hotel Ibis budget Lübeckissä. Edullinen Ibis toimi loistavasti yhden yön majapaikkana. Päivä valkeni pilvisenä, joten tienvarsipiknikin sijaan päätimme ottaa aamupalan hotellista. Matkaan lähdimme kello 10 matkanjohtajan siirtyessä takapenkillä lepotilaan. Jälleen tuli aamupäivän aikana hyviä matkavinkkejä mieleen: pakatessa kannattaa muistaa, että vaikka kotona olisi 30 astetta lämmintä ja hiki virtaisi, niin kohdemaassa ei välttämättä mennä samoissa lämpötiloissa. Saksan ilmaston tervehtiessä meitä 10-asteisella tuulisella ilmalla, vedin päälleni lämpöisimmät vaatteet, mitä laukusta löytyi – pellavahousut ja t-paidan. Toki yhtään en valita: unelmakesäsäähän tarvitaan 17 astetta lämmintä ja sopivan pilvistä.

Automatka alkoi rattoisasti Saksan maisemia ihastellen. Rakastan niin tätä kaikkea vehreyttä, maalaismaisemia, pieniä kyliä olkikattoisine ristikkotaloineen. Kaikki on niin kaunista ja talot kuin elokuvista, puutarhat saksalaisen säntillisesti hoidettu ja kaikki niin järjestyksessä. Navigaattori ohjaili meitä pitkin maalaiskyliä ja tietoisesti halusimme välttää moottoriteitä. Moottoritiet ovat käteviä silloin, kun pitää edetä reippaasti paikasta toiseen, mutta maisemat ja kaikki kauneus löytyy pikkuteiden varsilta. Ensimmäinen kohteemme oli Ratzeburg, joka oli todella viehättävä pieni kylä järven keskellä olevalla saarella. Matkanjohtaja pysyi kuitenkin lepotilassa, joten tyydyimme ihastelemaan kylää autosta käsin ja jatkoimme kohti Dömitziä.

Dömitzissä suunnistimme Festung am Museumiin. Se on viisisakarainen puolustuslinnoitus Elbe-joen varrella. Lienee turhaa toistoa joka kylää kehua, mutta myös Dömitzin keskusta oli aivan käsittämättömän suloinen vanhoine taloineen ja mukulakivitoreineen. Dömitzissä matkanjohtaja astui taas puikkoihin. Kello näytti Amalle lounasaikaa, joten totesimme, että seuraavaksi täytyy järjestää ruokahetki. Mukana oli hedelmäistä kalkkunakiusausta soseena, mikä tarkoitti sitä, että jostain täytyy löytää mikro tai sopiva paikka retkikeittimen esiin kaivamiselle. Löysimme pienestä Rockenfieldin kylästä kaupan, josta toivoimme löytävämme Aman herkkuja Ella’s-soseita tai vastaavia. Ne olisivat toimineet hyvin, sillä niitä ei tarvitse lämmittää ja Ama osaa syödä ne itse pussista imien. No eihän niitä löytynyt, eikä koko kaupasta löytynyt lastenruokaa ylipäänsä. Paremman piknikpaikan puutteessa päätimme pitää lounastauon kaupan parkkipaikalla, joten ei muuta kuin retkikeitin esiin ja vesi lämpenemään. Hetkessä saimme kalkkunakiusauksen lämpöiseksi ja Aman ruokittua. Matkanjohtaja oli tyytyväinen ja matka jatkui.

Navigaattori oli luultavasti kyllästynyt kuuntelemaan jo useamman tunnin kestänyttä maisemien ihasteluani ja päätti järjestää innokkaille turisteille maisemareittiä oikein olan takaa. Kaikki alkoi ohjauksesta suljetulle tielle ja sen jälkeen meitä vietiin. Seikkailimme pitkin pieniä maalaisteitä ja välillä vierailtiin jonkun navetan takapihallakin. Navigaattori käski ajaa aina vain pienempää tietä ja lopulta mentiin peltotietä, jolla ei edes kaksi autoa mahtunut vastakkain. Pikku hiljaa navigaattori palautti meidät takaisin ihmisten ilmoille ja en kyllä valehtele yhtään, kun sanon, että navi oikein myhäili antaessaan ohjeita myöhemmin. Matkanjohtajalla ei huumori riittänyt navin temppuiluun. Ama järjesti oman show:n, joka rauhoittui äidin vetämään muskarihetkeen. Parin tunnin sightseeingin ja tunnin lauluhetken jälkeen saavuimme Salzwedeliin.

Salzwedelistä meillä olikin enää ihan lyhyt matka seuraavaan määränpäähämme Winterfieldiin. Vaikka olemme paljon reissanneet Saksassa, tämä oli ensimmäinen kerta, kun majoituimme entisen Itä-Saksan alueelle. Saksojen yhdistymisestä on toki jo aikaa eikä jakautumista äkkiseltään huomaa mistään, mutta huomio nyt tämäkin. Winterfieldissä majoituimme aivan mielettömän ihanaan saksalaiseen taloon, jonka yläkerran saimme kokonaan käyttöömme. Huoneistossa oli kaksi makuuhuonetta, kylpyhuone, olohuone ja keittiö. Kun olimme asettuneet taloksi, lähdimme käymään kaupassa. Kylän ainoa kauppa oli hyvin vaatimaton, mutta löysimme illallistarpeet ja aamupalatarvikkeet. Ama jäi edelleen ilman saksalaisia lastenruokia, sillä joko saksassa ei ole vauvoja tai ne eivät syö purkkiruokia. Hätä ei onneksi ole vielä tämän näköinen ja suomalaiset Piltit pelastavat. Vihannesosastolla kohtasin taas jotain, mikä ei omaan järkeen ihan istunut: otin hyllystä kurkun ja laitoin sen vaa’alle, jolloin myyjä tuli sanomaan, ettei tarvitse punnita. Totesin, että selvä ja otin seuraavaksi tomaatit. Laitoin tomaatit kurkun kaveriksi kärryyn, jolloin sama myyjä tuli ja totesi, että tomaatit täytyy punnita. Joku saksalainen logiikka tähänkin varmasti on, ehkä se selviää matkan edetessä.

Winterfieldin majoituspaikka

Ilta sujui rattoisasti ruokaillen ja seurustellen. Ama oli innoissaan päästessään konttailemaan pitkän autoilupäivän jäljiltä ja sitä riemua ihastelimme sitten porukalla. Illalla Winterfieldin yllä oli sadepilviä, joten Aman nukahdettua jäimme kuuntelemaan sateen ropinaa. Päivän kilometrit olivat lopulta 250 ja niistä noin 60 oli navin järjestämää ylimääräistä suhailua. Matkaa tehtiin kello 10-16, joten kovin oli hidasta eteneminen. Matkaa tehdään kuitenkin Aman johdolla, joten taukoja tulee pidettyä normaalia enemmän ja päivät on suunniteltu jo alun perin väljiksi.

Ressaten reissuun :)

Nyt on reissu potkaistu käyntiin. Lähdimme eilen matkaan lopulta niin vauhdilla, että vasta pikku hiljaa alkaa ymmärtää, että sitä ollaan jossain muualla kuin oman kodin ympärillä. Olimme mieheni Jiin kanssa jostain syystä siinä uskossa, että reissuun lähdetään vasta maanantai-iltana. Aamulla selvisi, että kotoa on lähdettävä kello 14, jos mielii ehtiä ajoissa laivaan. Ensimmäinen etappimme on siis Saksan Travemünde, johon matkustamme TV-mainoksen mukaan rennointa reittiä eli Finnlinesin kyydissä. Ama sekoitti omalta osaltaan valmisteluja herättämällä muun perheen vasta yhdeksän jälkeen. Luotin matkanjohtajamme herätykseen, joka on lähes poikkeuksetta ollut seitsemältä viimeiset pari kuukautta. Ama vissiin aisti loman alkaneen ja otti rennomman asenteen.

Aman ottaessa rennosti koko aamupäivän me vanhemmat huhkimme hiki hatussa, että edes suurin piirtein kaikki oleellinen löytäisi tiensä matkalaukkuihin. Vaikka mukana pitäisi olla vain välttämätön, laukkuja kasaantui eteiseen pelottavaan tahtiin. Kaikki tavarat ja matkustajat mahtuivat onneksi autoon ja matka kohti Vuosaaren satamaa alkoi. Pienen iltapäiväruuhkan siivittämänä ehdimme satamaan ja pääsimme laivan kyytiin. Heti laivaan päästyämme muistin yhden suhteellisen hyvän neuvon pitkiä autolaivamatkoja ajatellen: laivaan kannattaa pakata yksi erillinen laukku, jossa on kaikki laivalla tarvittavat tavarat mukana. Autoon ei laivamatkan aikana pääse, joten jättäessämme noudattamatta tätä yksinkertaista ohjetta raahasimme pieneen hyttiimme kahdeksan laukullista tavaraa ja yhden nukkuvan matkanjohtajan. Aman elämän ensimmäinen reissu alkoi höyhensaarilta ja jatkui laivalla aina siihen asti, kunnes purseri kuulutti matkan alkaneen.

Ilta sujui mukavasti merimatkaa ihmetellen ja päivä päättyi illalliseen laivaravintolan seisovassa pöydässä. Nukkumaanmeno oli nostalginen, kun pääsimme Aman kanssa samaan sänkyyn nukkumaan. Viime kerrasta olikin aikaa, kun Ama siirtyi omaan sänkyyn jo viikon ikäisenä nyyttinä. Yö oli kuitenkin kaikkea muuta kuin pienen nyytin rauhallista tuhinaa. Tuo pieni tuhiseva nyytti on yhdeksän kuukauden aikana muuttunut kohtalaisen hyvät potkuvoimat omaavaksi soturiksi, jolla oli taistelut käynnissä koko yön. Äidistä sai hyvän harjoitusseinämän näille taisteluille. Taistelujen lomassa kuului pieniä sotahuutoja, mutta onneksi välillä myös nauratti suunnattomasti. Ihmeteltyäni pienen suloisen soturini touhuja aamuyöhön, sain vihdoin unen päästä kiinni. Heräsin kuitenkin hetken päästä siihen, kun soturi oli pääni yläpuolella poikittain ja kovaa vauhtia sukeltamassa lattialle. Se siitä rennosta reitistä Eurooppaan. Mutta nythän ollaan lomalla, kyllä sitä ehtii nukkumaan.

Tiistaiaamu valkeni Aman osalta vatsavaivaisena ja lyhyen hereillä olon jälkeen uni maistui uudestaan. Heräilimme koko perhe lopulta vasta kymmenen aikoihin. Kaukaa viisaina olimme varanneet ateriapakettiimme aamupalan sijasta brunssin, joka tarjoiltiin 9.30-13.30. Brunssi oli erinomainen ja päivä lähti sen myötä mukavasti käyntiin. Pakko jakaa kuitenkin yksityiskohta tuolta brunssilta: olin hakemassa leipää ja odotin, että leivät paahtuvat paahtimessa. Henkilökuntaan kuuluva nainen tuli täyttämään leipäkoreja ja huitoi minua poistumaan. Olin aivan äimän käkenä, johon täti tokaisi: ”Go away!” Luulin, että hän on sulkemassa leipäpistettä, mutta järkeeni ei sopinut lainkaan, miksi hän täytti koreja, jos oli sulkemassa sitä. Ruokailuaikaakin oli jäljellä vielä useampi tunti. Hölmistyneenä yritin selittää, että odotan leipiäni paahtimesta. Tätiä ei selitykseni kiinnostanut, vaan hän nappasi lautaseni käteensä ja sanoi: ”Go away! You can’t eat here, this is servicetable!”. Edelleen aivan pihalla olevana yritin sönköttää leivistäni paahtimessa, kun täti alkoi tivaamaan pöytänumeroani. Sain lopulta episodin aikana kärähtäneet leipäni paahtimesta ja täti ymmärsi, etten ollut parkkeerannut kyseiseen paikkaan jäädäkseni. Tiedän, että raskaudesta on vielä jäljellä pari kiloa, mutta en ajatellut, että näytän siltä, että syön buffetissa suoraan seisovasta pöydästä :)

Päivä on kulunut rauhallisesti merta ihaillen, leikkihuoneessa riehuen ja päiväunia ottaen. Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, olemme illalla yhdeksän aikoihin Travemündessä. Sieltä jatkamme ensimmäiseen majapaikkaamme Lübeckiin, josta olemme varanneet majoituksen etukäteen. Jatkossa yritän päivitellä blogia parin päivän välein ja toki lisäillä kuvia. Laivalla on satelliittien varassa toimiva sen verran heikko nettiyhteys, että pelkän tekstin lisääminen blogiin on tuskien taival. Ja koska ressi ei kuulu lomalle, suljen koneen ja keskityn taas ihastelemaan matkanjohtajamme edesottamuksia.

Little steps to the aweSOME world

Nyt on aika elämäni ensimmäisen postauksen. Perustin tämän blogin osana Haaga-Helian Sosiaalinen media tutuksi -kurssia. Kurssin ideana on tutustua yhteisölliseen mediaan sekä sen mahdollisuuksiin vuorovaikutuksen kehittämisessä ja ylläpitämisessä. Lisäksi tavoitteena on käyttötaitojen sekä tietämyksen ja ymmärryksen lisääminen.

Halusin ottaa kesäksi pari kevyttä kurssia ja ajattelin, että Facebookia vuosia käyttäneenä suoriudun tällaisesta kurssista leikiten. Todellisuus iski vasten kasvoja, kun tutustuin kurssin tehtäviin ja ohjeisiin. Ensimmäinen reaktioni oli, että olen pudonnut paljon puhutun some-ilmiön kyydistä niin auttamattomasti, että sitä välimatkaa ei yhden kesäkurssin aikana kurota umpeen. Kaiken lisäksi olemme lähdössä toukokuun lopulla Euroopan reissulle perheen kanssa, joten aika ei tulisi riittämään käytännössä täysin vieraan asian opetteluun (some oli sittenkin vähän enemmän kuin pelkkä Facebook). Hetken asiaa sulateltuani tein päätöksen: en pääse somea karkuun välttelemällä sitä, koska some on tullut tänne jäädäkseen. Koska kurssi on virtuaalikurssi, sen suorittaminen onnistuu missä päin maailmaa tahansa. Päätin tarttua härkää sarvista ja yhdistää nämä kaksi erilaista matkaa.

Vuoden 2012 reissulta: Domburg, Hollanti

Tämä blogi kertoo siis matkasta sosiaalisen median maailmaan sekä perheemme ensimmäisestä automatkasta Eurooppaan. Olemme toki reissuja tehneet ennenkin, mutta ensimmäistä kertaa matkanjohtajana toimii yhdeksän kuukauden ikäinen esikoisemme, joka esiintyy blogissa nimellä Ama. Kurssin osalta tavoitteeni on laajentaa tietämystäni sekä osaamistani somen osalta. Blogin tarkoituksena on kertoa näiden tavoitteiden toteutumisesta sekä välittää tunnelmiamme tien päältä.

Kurssi on nyt startattu ja seuraavaksi keskitymme starttaamaan lomamatkamme. Lähtö on ylihuomenna eikä ensimmäistäkään asiaa ole sen eteen vielä tehty. Pieni paniikki huhuilee jossain korvan juuressa, mutta mieli on rauhallinen. Kyllä se tästä, pienin askelin...