Paluu internetin ihmeelliseen maailmaan

Hävyttömän pitkä aika vierähti viimeisestä kirjoituksesta. Reissun jälkeen olemme nautiskelleet kotimaan kesäkeleistä kotosalla ja käyneet muutaman kerran mökillä. Olen ollut todella epäsosiaalinen sosiaalisessa mediassa, sillä ikiaikainen puhelimeni ei tunne käsitettä sosiaalinen media eikä meillä tällä hetkellä ole edes toimivaa tietokonetta kotona. Ja ei, meiltä ei löydy edes jokakodin vakiovarustetta, tablettia. Puhelimeni soveltuu ainoastaan puheluihin ja tekstiviestien lähettämiseen. Muutaman kerran olen yrittänyt tallentaa jonkun kesämuiston puhelimellani, mutta kuvan ottaminen kestää niin kauan, että kuvattava (yleensä Ama) on ehtinyt kilometrin päähän ennen kuin puhelin vastaanottaa käskyni tallentaa sen hetken näkymä. Mutta minusta puhelimeni  on kuitenkin niin hellyyttävä, kun raukka luulee olevansa aikaansa edellä (kyllähän se oli silloin 2000-luvun alussa). Jos jonkun kuvan olenkin onnistunut nappaamaan ja yrittänyt lähettää sitä multimediaviestinä eteenpäin, niin puhelin jaksaa aina huomauttaa: ”Vastaanottaja ei välttämättä pysty vastaanottamaan multimediaviestiä, haluatko silti lähettää sen?” Voi, kun näkisikin jonkun, joka yrittää elää yhtä vanhan puhelimen kanssa.

Olen viettänyt kesää täysin pimennossa verkkomaailmasta – ja nauttinut joka hetkestä. Kurssi vaatii kuitenkin aktiivista otetta someen, joten yritän jatkossa kerran viikossa päästä yhteyksien ääreen päivittämään kuulumisiamme. Nyt palataan kuitenkin ajassa taaksepäin ja aina keskiviikkoon 18.6., jolloin heräsimme Lyypekin aurinkoiseen aamuun. Nautiskelimme aamupalan residenssissämme, minkä jälkeen lähdimme kiertämään kaupunkia. Ostimme talon alakerran vihanneskaupasta matkaevääksi maukkaita kirsikoita. Kiertelimme ihastellen pitkin vanhaa kaupunkia ja totesimme yhteen ääneen, että Lyypekki osoittautui positiivikseksi yllätykseksi. Emme juurikaan odottaneet kaupungilta mitään, mutta kaupunki oli todella kaunis ja tarjosi erinomaisia ostosmahdollisuuksia.

Pitkä kylmä Lyypekissä

Kävelimme läpi vanhan kaupungin pyörähtäen muutamissa kaupoissa matkan varrella, minkä jälkeen suuntasimme kanavaristeilylle. Tunnin kestänyt risteily maksoi 12 euroa henkilöltä ja laivasta käsin pääsi näkemään koko kaupungin näppärästi. Selostus oli saksaksi, mutta Ama veti jälleen omaa showtaan ja luulen, että muutama saksalainenkin keskittyi enemmän Aman johtamaan risteilyyn kuin viralliseen ohjelmaan. Risteilyn jälkeen jatkoimme kävelyä ja shoppailua, kunnes tuli lounastauon aika. Löysimme oikein perinteisen saksalaisen ravintolan, jonka ruokalista oli myös erittäin perinteisen saksalainen. Ensimmäistä kertaa elämässäni minäkin maistoin bratwurstia ja kokemus oli – no, melkoinen. Makkara ei kuulu ruokavaliooni enkä ihan ymmärrä, mistä bratwursti on saanut maineensa – yhtä makkaraista kuin muutkin makkarat. Mutta reissuhengessä nautiskelin lounaasta siinä kuin muistakin lounaista. Aurinkoisessa säässä nautiskelimme vain olostamme ja muistelimme matkan kohokohtia. Muutamia kauppoja vielä kiersimme ja lopulta oli aika lähteä autolle ja autolla kohti lauttarantaa.

Olimme satamassa puoli yhdeksän illalla. Teimme ostoksia sataman marketissa, Weincontor Bernerissä. Hinnat olivat todella edullisia Suomen ja jopa Viron hintoihin verrattuna, joten ostimme kerralla loppuvuodeksi viinit, shampanjat ja oluet. On perin kummallista, että suomalaistakin olutta saa Saksasta alle kympin lava, kun Suomessa hinta on kolminkertainen. Ostosten jälkeen otimme kahvilasta iltapalaa ja katsoimme illan jalkapallomatsin terminaalissa. Amalle hoidimme puurot, iltapesut ja yöpuvun vaihdon kätevästi terminaalissa ja pelin loputtua siirryimme autoon ja lähtöselvitykseen. Ama otti kotiinlähdön rennosti ja alkoi yöunille odottaessamme laivaan pääsyä. Laivayhtiö ilmoitti laivaanpääsynajaksi puolen yön, mutta pääsimme laivaan hyvissä ajoin jo yhdentoista aikoihin. Laivassa oli jo sen verran autoja, että lastaus oli aloitettu kyllä jo hyvissä ajoin ennen meitä. Laivalla otimme tarpeelliset kassit mukaamme ja suuntasimme hyttiin. Ama jatkoi unia sängyssä aamuun asti autuaan tietämättömänä pääsystämme laivaan ja laivan lähdöstä kohti kotimaata.

Torstai kului kokonaan merillä. Laivalla oli ongelmia satellittiyhteyksissä, joten mitkään kortit eivät toimineet. Meinasimme joutua pulaan, sillä emme olleet varautuneet niin suurilla käteismäärillä, että olisimme saaneet kaikille riittävät ateriat laivalla. Ensimmäisellä kerralla asiaa selvitettäessä laivan henkilökunnan kanssa, saimme vähintäänkin tylyä palvelua. Yritimme selvittää vaihtoehtoisia tapoja ateriapakettien maksuun, johon henkilökuntaan kuuluva mies totesi, että pitääkö sitä yrittää syödä hienommin, mihin on varaa. Muisti hän myös kertoa, että laivan kahvilasta voi ostaa kaurapuuroa, jos käteisemme riittäisi edes siihen. Purseritoimiston auettua saimme kuitenkin ystävällistä palvelua ja ”muiden köyhien” tavoin saimme käyttöömme maksukortin, joka rekisteröi kaikki laivalla tehdyt ostoksemme. Kun laiva oli perjantaiaamuna Suomessa, kävimme kuittaamassa saldon pois.

Torstai kului reissukuvia katsellen, kannella nautiskellen ja leikkihuoneessa remuten. Perjantaina heräsimme kahdeksan aikoihin laittaaksemme kaikki valmiiksi kotiinlähtöä varten. Matkanjohtaja oli siinä määrin poikki reissusta, ettei tahtonut herätä millään. Annoimme Aman nukkua, kunnes saimme tavarat kasaan ja itsemme valmiiksi. Yritimme välillä Amaa herätellä, mutta matkis sen kuin käänsi kylkeä. Lopulta tuli kuulutukset, jotka käskivät viimeiset matkustajat autoihinsa ja Ama oli pakko napata sängystä kainaloon. Näky oli huvittava, kun kipitin autokannella uninen taapero sylissä – pienellä ihmisellä tukka sekaisin ja yöpuku päällä. Ihmiset autoissaan loivat ihastuneita ja osin huvittuneitakin katseita, mutta lopulta olimme autossa. Pääsimme ajamaan laivasta ulos ja matka kohti kotia alkoi. Matka oli onneksi lyhyt ja pian olimmekin oman kodin pihassa. Voi sitä pienen ihmisen riemua, kun sieltä täältä kurkisteli tuttuja leluja ja muita muistoja. Ama kiiruhti paikasta toiseen leveä hymy kasvoillaan ja hänestäkin jo sen näki: matkalla voi olla vaikka kuinka mahtavaa, mutta aina on ihanaa myös palata kotiin.

Monet ovat kyselleet, miten pienen lapsen kanssa uskaltaa matkustaa ja miten voi tietää, että kaikki menee hyvin. Koskaan ei tietysti voi tietää, miten matka menee. Pieni lapsi on kuitenkin oiva matkakumppani, sillä kun perustarpeet on tyydytetty, pieni ihminen on tyytyväinen. Itse uskon, että lapselle riittää nimenomaan perustarpeista huolehtiminen sekä se, että oma äiti ja isä on siinä vierellä. Lapsiakin on tietysti monenlaisia, mutta Ama osoittautui ainakin äärettömän helpoksi matkakaveriksi. Päiväunia nukuttiin silloin, kun oli tarpeen, oli se nukkumapaikka sitten laivan sohvalla, hiekkarannalla tai polkupyörän kyydissä. Ama oli reissun aikana 9 kuukauden ikäinen ja imetin häntä vielä. Imetys helpotti omasta mielestäni matkantekoa, mutta toisaalta, jos on tottunut käyttämään tuttipulloja kotona, miksei se onnistuisi yhtä hyvin myös matkalla.

Automatkalla huomioon otettavia seikkoja ovat ainakin päivämatkojen lyhyys sekä matkanteon väljä aikataulu. Matkaa on taitettava ehdottomasti lapsen ehdoilla ja taukoja joutuu pitämään ajon aikana huomattavasti useammin kuin aikuisten kesken. Jokainen tauko vei myös oman aikansa, sillä halusimme tarjota Amalle virikkeitä ja ulkoilmaa aina tauon yhteydessä. Alkumatkasta meillä oli paljon yhden yön pysähdyksiä, mikä pienen ihmisen vaatiman tavaramäärän kanssa oli hetkittäin raskasta. Jatkossa keskittyisin viettämään useamman yön yhdessä paikassa koko matkan ajan. Asiaa helpottaa toki se, jos tavarat pakkaa alusta alkaen niin, ettei joka yötä varten tarvitse purkaa kaikkia laukkuja. Meillä oli Amalle mukana oma matkasänky, joka oli minusta järkevää – monessa paikassa tarjolla olisi ollut vauvansänky, mutta ei kaikissa. Ja oman henkeni suojelemiseksi en voisi nukkua kahden soturin välissä, joten perhepeti ei tule kysymykseen meidän perheessä. Rattaita emme ottaneet mukaan ollenkaan eikä niitä missään vaiheessa kaivattukaan. Ama matkasi rintarepussa silloin, kun kävelimme pidempiä matkoja.

Ainoa paniikkitilanne matkallamme meinasi aiheutua Aman ruoan loppumisesta alkumatkasta. Jatkossa varaisin siis vielä enemmän ruokaa mukaan ja täydentäisin varastot heti, kun ruokaa jostain löytyy. Vaippoja meillä oli riittävästi, mutta kiinnittäisin huomiota myös niiden riittoisuuteen. Kaikista tärkeintä on kuitenkin itsellä oikeanlainen ja riittävän rento asenne. Matkalta on turha hakea samoja tuntemuksia kuin aiemmilta matkoilta ilman lapsia, mutta toisaalta lapsen kanssa reissaaminen tuo tosi paljon uutta ja ihmeellistä, mitä ei aikanaan ole osannut edes kuvitella. Kannustan ehdottomasti kaikkia lähtemään reissuun myös pienten lasten kanssa, kunhan muistaa pakata mukaan lapselle välttämättömät asiat ja itselle riittävän annoksen oikeaa asennetta.

From Heroiinicorner to middle of nowhere

Yö heroiinicornerissa sujui kaikista ennakkoluuloista ja peloista huolimatta ihan mukavasti. Saimme kaikki ainakin suurin piirtein nukuttua, vaikka välillä heräsin karmaiseviin huudahduksiin, poliisiauton sireenien huutoon tai jumalattomaan musiikin jytkeeseen. Nukkumaan mennessä kuulimme lisäksi pamauksen, joka Ässän ja minun mielestä oli selkeä laukaus, mutta Jii väitti sen olleen jonkun parvekkeenovi. Jii yritti varmasti vain rauhoitella meitä.

Laitoimme tavaroita kasaan ja veimme osan autoon matkalla aamupalalle. Laskimme, että Ässän täytyy lähteä kello 9.30 rautatieasemalta kohti lentokenttää, jotta hän ehtii varmasti ajoissa kotimatkalle. Ama halusi lähteä saattamaan Ässää ihan kentälle asti, joten koko remmin piti päästä ajoissa lähtemään. Söimme pikaisesti ja kannoimme loput tavarat autoon. Kello oli jo 9.40, kun vielä haahuilin hotellihuoneessa. Lopulta kaikki olivat ulkona ja tavarat jälleen autossa. Lähdimme reippaasti kohti rautatieasemaa ja yritimme suunnistaa oikeaan junaan. Oikea raide ja juna löytyi nopeasti ja Jii käytti sujuvasti lippuautomaattia ja sitä myöten heitimme hyvästit Frankfurtille. Junassa Ässä ja Jii paljastivat, että olivat illalla nähneet hotellin pihalla torakan. Eivät uskaltaneet illalla kertoa, etten menetä yöunia. Ja se oli tietysti ihan fiksusti ajateltu. Uskon ja toivon, että torakka oli vain kadun miehiltä karkuun päässyt lemmikki, ei Hotel Rossijan asukki. Paljastusten linjalle lähdettyään Jii ja Ässä kertoivat myös, että olivat ehtineet erinomaisesti auton palautukseen ennen määräajan päättymistä. Ihmettelin asiaa, kun matkaa kentälle oli kuitenkin jonkun verran. Myönsivät sitten ajelleensa saksalaiseen tyyliin ja huippunopeus oli 186 kilometriä tunnissa. Kahden höyrypään oli hyvä päästellä menemään, kun järjenääni puuttui takapenkiltä, mutta kuulivat kunniansa sitten jälkikäteen.

Juna jätti meidät terminaali 1:seen, josta lähdimme seikkailemaan kohti 2:sta. Matka näytti lyhyeltä ja ihmettelimmekin, että kenttä on niin pieni, että terminaalista toiseen voi kävellä. Opastuksia riitti kuitenkin kyltti kyltin perään eikä terminaali tuntunut vaihtuvan seuraavaan. Tulimme rullaportaat ylös ja olimme pienellä lentokenttäjuna-asemalla. Edellinen juna lähti nenämme edestä, mutta seuraava tuli heti 3 minuutin kuluttua. Seikkailu jatkui vielä terminaali 2:senkin puolella. Katsoimme infotaulusta Ässälle check-in -tiskien numerot ja lähdimme suunnistamaan niitä kohti. Poliisit olivat kuitenkin eristäneet reitin tiskeille. Moni muukin olisi halunnut samaan suuntaan ja ihmiset yrittivät poliiseilta kysellä, mitä tapahtuu. Poliisit totesivat vain ”Keine Achnung!” ja käskivät kiertämään portaita alas, sieltä ulos, sitten sisään ja sitä kautta tiskeille. Lähdimme juoksujalkaa ohjeiden mukaisesti ja toistin vain mielessäni, että juuri tällaisten seikkailujen takia ulkomailla on hyvä varata aikaa lentokentälle. Ässä sai laukun ruumaan ja lentolipun käteen ja lähdimme taas kiertoteitä kohti turvatarkastusportteja. Turvatarkastus oli ihan saapuvien lentojen tuloaulassa, joten kävimme tsekkaamassa autonvuokraamon mainoksen bensapaketista. Ja niinhän se oli, että tiskin päällä oli sama mainos eri tekstillä kuin palautuspisteellä. Se on vissiin reklamaation paikka sitten. Hyvästelimme Ässän ja Ässän mentyä turvatarkastukseen huomasimme jääneemme poliisien eristysnauhojen sisäpuolelle. Poliisit eristivät lisää alueita ja ihmiset olivat täysin ihmeissään, mistä turvatarkastukseen enää pääsi. Me emme jääneet asiaa enempää ihmettelemään vaan hilpaisimme nauhan alta ja lähdimme jatkamaan matkaa.

Iltapäivällä oli aika jättää hyvästit Saksalle, ainakin pariksi viikoksi. Suuntasimme jälleen kohti Ranskaa ja puoli neljältä olimme perillä seuraavassa kohteessamme, Pareidissa. Kontrasti aamun pirilandiaan oli valtava: Pareid on todella pieni maalaiskylä, jossa on vain kourallinen suloisia maalaistaloja ja peltoja silmän kantamattomiin. Ennen majoittumistamme yritimme jälleen etsiä kauppaa, mutta aika äkkiä muistin, miksen niin pidä Ranskasta autoilumaana: jos Saksassa kaupan löytyminen on ajoittain haastavaa, niin Ranskassa se on mahdotonta. Jos jonkun kaupan löytääkin, se on kiinni. Aukioloajat ovat ainakin minun silmissäni mielivaltaiset ja kaiken lisäksi joka kaupalla on viikonpäivästä riippuen omat siesta-aikansa. Kaupan löytyminen alkoi olla toivotonta, joten päätimme, että pysähdymme lounastamaan johonkin vastaan tulevaan ravintolaan. Ravintoloilla on valitettavasti samanlaiset epämääräiset aukioloaikansa ja ne muutamat ravintolat, jotka löysimme, olivat tietysti kiinni. Ranska on valloittava ja kaunis maa, mutta oman järjestystä ja loogisuutta vaativan luonteeni johdosta ja saksalaisen säntillisyyden jälkeen ranskalainen epämääräisyys hermostuttaa. Toki Ranska saa pisteet siitä, että pienet ihmiset on huomioitu erityisen hyvin. Kaupoissa on isot osastot pullollaan tavaroita pienten ihmisten tarpeisiin. Saksassa ensimmäisen lastenruoan löytyminen vei kolme päivää, kun Ranskassa jo ensimmäisellä huoltoasemalla oli pikkuihmisiä varten oma osastonsa.

Pollea ja ruohoa. Yllä á la Frankfurt, alla á la Pareid.

 

Majoituimme Au Coin des Jardinsiin, joka on yksi kylän maalaistaloista. Talon toisessa osassa asuu majataloa pitävä perhe ja toisella puolella on vieraille tarkoitetut tilat. Vuokrattavia huoneita on viisi ja alakerrassa on lomalaisten käyttöön olohuone, keittiö sekä iso puutarha. Puutarhassa on lasten leikkipaikka sekä talon eläimiä: kissa, kaksi kanaa ja kukko sekä ihastuttava aasi. Kanat ja kukko asuvat lapsille tarkoitetun puumökin alakerrassa. Näissä maisemissa sielu todella lepää! Heitimme Aman kanssa kengät ja sukat nurkkaan ja konttailimme pitkin pihaa. Kävimme tutustumassa aasiin ja leikimme tovin keinuissa ja liukumäessä. Vedin keuhkot täyteen raikasta maalaisilmaa ja mietin, miten fantastista matkailu voi olla: muutamassa tunnissa suurkaupungin surkeus vaihtui maalaiskylän mielettömyyteen. Harmitti ihan hirveästi, ettei Ässä ollut enää matkassa mukana. Mutta ensi reissulla suuntaamme tänne sata varmasti uudelleen – ja silloin Ässä on mukana koko matkan :)

Majoituspaikkamme Pareidissa, Au Coin des Jardins

Iloiset yllätykset jatkuivat, kun majatalon nuori emäntä kysyi illallistoiveistamme. Totesimme, että mitään ei ole onnettoman sämpylälounaan jälkeen syöty, joten kyllä illallinen maistuisi. Majatalolla oli myynnissä paikallisia luomutuotteita, joista saimme valita tykötarpeet illallisellemme. Maksoimme tuotteista niiden myyntihinnan ja emäntä valmisti niistä meille illallisen ilman erillisiä kuluja. Majatalossa majoittuivat myös hollantilainen pariskunta sekä ranskalainen perhe ja yhdessä kokoonnuimme syömään illallista pitkän pöydän ääreen. Ilta oli hyvin erilainen ja uusi kokemus meille kaikille, mutta todella positiivinen muisto jäi talletettavaksi matkamuistoihin. Ilta kului seurustelun merkeissä, kunnes tuli Aman kylpyaika. Huoneessamme oli valtava kylpyamme, jossa Aman sopi hyvin polskutella ja läiskytellä. 

Keskiviikkoaamu valkeni pilvisenä ja aika pian alkoi vettä ripsiä. Ensimmäistä kertaa majoitumme samaan paikkaan useammaksi yöksi (niin no, kahdeksi yöksi), joten kiirettä pakkaamisen suhteen ei ollut. Nautimme majatalon tarjoaman erittäin perinteisen ranskalaisen aamupalan eli patonkia ja erilaisia marmeladeja sekä kahvia. Rauhallisen aamun jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Verdunin kaupunkia. Päiväretkemme tarkempi määränpää oli itseasiassa Ossuaire de Douaumont, jossa sijaitsee Verdunin taistelun muistomerkki. Verdunin taistelu oli ensimmäisen maailmansodan länsirintaman suurtaistelu, joka käytiin Saksan ja Ranskan joukkojen välillä 21.2.-18.12.1916. Taistelu on yksi sotahistorian suurimmista taisteluista ja Sommen taistelun jälkeen ensimmäisen maailmansodan verisin taistelu – taistelut jatkuivat alle kymmenen neliökilometrin alueella taukoamatta 10 kuukautta ja niiden seurauksena noin 700 000 sotilasta kaatui ja 495 000 haavoittui. Keskimäärin taistelussa sai surmansa liki 2 300 miestä päivässä. Taistelua sanotaan myös sotahistorian suurimmaksi tykistötaisteluksi.

Ossuaire de Douaumont ja osa sotilashautausmaata

Kiersimme aikamme muistomerkin ympäristössä ja Jii käväisi linnoituksella sekä taistelupaikoilla ihmettelemässä taistelun jälkiä, kunnes oli aika lähteä etsimään lounaspaikkaa. Ja taas törmäsimme tähän ranskalaiseen tapaan, että vaikka oli isokin ravintola, niin luukut olivat kiinni, kun me olisimme tarvinneet ruokapaikkaa. Lopulta löysimme paikallisen Citymarketin, jonka yhteydestä löysimme mukavan lounaspaikan. Saimme hoidettua myös kauppaostokset ja keräsimme illaksi ruoka-ainekset. Jii repäisi ja osti mäyräkoiran olutta. Tai tarkemmin ottaen 8 pulloa, tilavuudeltaan 0,15 l per pullo. Niin söpöjä, että melkein voisi itsekin maistaa, vaikken suuri oluen ystävä olekaan. Luultavasti viemme ne kuitenkin tuliaisina kotiin.

Ilta jatkui rennosti sisällä sadetta pidellen. Muutaman tunnin ajan aurinkokin meitä tervehti ja Jii kävi sillä välillä lenkillä. Tietysti härdelli piti sielläkin saada aikaiseksi: tällä kertaa huhuilu lehmälaitumelle sai koko lauman villiintymään. Sujuvalla suomenkielellä Jii rauhoitti ryhmän ja mollukat jatkoivat päivän paistattelua rauhallisin mielin.