tiistai 17. kesäkuuta 2014

Kotia kohti


Maanantaina sää oli pilvinen, mutta kuitenkin lämmin. Kotimaasta kantautuneisiin säätietoihin nähden (alle +10 ja vesisadetta) olimme vielä trooppisella rintamalla. Maanantaina oli aika heittää hyvästit Hollannille, vaikka vierailu Hollannissa jäi kyllä häpeällisen lyhyeksi. Aika alkoi kuitenkin loppua kesken ja alkumatkan nautiskelut Saksassa ja Ranskassa söivät aikaa Hollannilta. Ensi kerralla suuntaan kyllä suorinta tietä Hollantiin enkä humpsahda rajojen yli kuin erityisen painavasta syystä.

Laivamme lähtee torstaiaamuna kello kolmelta kohti Suomea ja pääsemme laivan kyytiin keskiviikkoiltana. Viimeisen yön eli tiistaista keskiviikkoon olemme Lyypekissä. Matkaa Texelistä Lyypekkiin on yli 550 kilometriä, joten välille on varattu yksi yöpyminen Saksan puolella. Tiedossa oli yli 300 kilometrin ajo, joten aamupalan ja pakkaamisen jälkeen oli aika hypätä autoon. Meidän aikuisten hoitaessa pakkaamista, Ama kävi vielä neuvotteluja sorsaperheen kesken. En tiedä, mitä siellä sovittiin, mutta kaikki näyttivät hyvin tyytyväisiltä lopputulokseen. Sorsat katselivat touhujamme rennon näköisinä, kunnes poistuivat pihalta. Ama ei kertaakaan joutunut korottamaan ääntään sorsille, joten jonkinlaisen sovinnon he varmasti saivat aikaan.

Den Oeverista ajoimme 30 kilometriä pitkän pengertien kohti pohjoista. Vasemmalla puolella aukesi meri hohtavan sinisenä. Ama heräili päiväuniltaan ja pysähdyimme huoltoasemalle puoleen väliin pengertietä. Huoltoasemalla ei kuitenkaan ollut mikroa, joten emme saaneet Aman ruokaa lämmitettyä. Hyppäsimme takaisin autoon ja vaihdoimme lounaan välipalaan, joka onnistui paremmin ilman lämmitystä. Ajomatka jatkui tasaisena ilman pysähdyksiä aina Saksan rajalle, jossa pysähdyimme kahvilaan. Saimme Amalle lounaan lämmitettyä ja itse nautimme välipalaksi suklaakakkua.

Matka jatkui huoltotoimenpiteiden jälkeen, kunnes saavuimme seuraavaan majoituspaikkaamme, Huntloseniin Restaurant Fischbeck’siin. Maanantai-illan futistarjontaan kuului ensimmäisenä Saksan aloituspeli Portugalia vastaan ja iloksemme huomasimme, että hotelliravintolan terassille oli rakennettu kisakatsomo. Olimme perillä puoli kuudelta ja ottelun oli määrä alkaa tasalta. Ravintolasta kerrottiin, että ruokatarjoilu päättyy pelin alettua, joten ennen kuin purimme autoa, syöksyimme varaamaan terassilta hyvät paikat ja tilaamaan ruokaa. Ravintola oli todennäköisesti pienen maalaiskylän ainoa ravintola, joten kaikki 12 jalkapallosta kiinnostunutta kyläläistä oli saapunut pitämään kisatunnelmaa yllä. No ei, tunnelma oli oikeasti hyvä eikä se ainakaan huonontunut Saksan 4-0 voiton myötä. Ilta kului pitkälti jalkapallon parissa, mutta iltaotteluita siirryimme seuraamaan omaan huoneeseen.

Tiistaina oli aika jatkaa matkaa Lyypekkiin. Matkaa oli jäljellä reilut 220 kilometriä ja kunhan olimme nauttineet maittavan aamiaisen hotellilla, pääsimme lähtemään. Matkanjohtaja nukkui pitkät päiväunet ja etenimme sillä aikaa hyvän matkaa kohti Lyypekkiä. Hampurin kohdalla pidimme lounastauon ja taas matka jatkui. Lyypekin lähellä pysähdyimme ostoskeskus Cittiin, jossa olemme normaalisti tehneet tuliaisostoksia. Tällä kertaa tarjonta kuitenkin tympi jotenkin molempia eivätkä hinnatkaan olleet erityisen edullisia, joten ostimme vain jotain ihan pientä. Ama sentään löysi jotain: hän osti pyyhkeen ja syystakin.

Cittistä jatkoimme viimeiseen majoituspaikkaamme, Apartment Josephineen. Odotimme jälleen hotellia, mutta paikan päällä meitä odotti samanlainen yksityisasunto kuin Oostendessa. Neliöitä on jälleen vaikka muille jakaa ja huoneiston varustelu ihan viimeisen päälle. Sijainti on niin keskellä Lyypekkiä kuin olla voi. Illalla kävimme kaupungilla syömässä loistavassa italiaisessa ja ilta kului jälleen jalkapallon parissa. Huomenna vietämme päivän Lyypekin kaupungilla ja illalla suuntaamme kohti satamaa ja laivaa. Sen jälkeen edessä on merimatka ja Vuosaaren satamassa meidän on määrä olla perjantaiaamuna yhdeksältä. Ama ja Didi hiljenevät reissupäivitysten osalta ja kiittävät kaikkia lukijoita tähän asti. Auf Wiedersehen! :)

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Täydellistä lomanviettoa Texelissä

Perjantain ja lauantain välinen yö oli luultavasti matkan paras. Sänky oli pehmeä kuin unelma, lämpötila oli sopiva ja niin pieni kuin isokin soturi nukkuivat nätisti. Virkeänä heräsimme uuteen päivään ja nautimme aamupalaksi leirintäalueen kaupasta ostettuja tuoreita sämpylöitä sekä vastapuristettua appelsiinimehua. Kaupassa oli kone, jolla sai itse puristaa ostamansa appelsiinit mehuksi. Aamupalan jälkeen sää muuttui pilviseksi ja taisi kaksi tippaa vettäkin taivaalta tipahtaa. Niinpä päätimme lähteä tutustumaan saareen autolla. Ensimmäistä kertaa reissun aikana minä hyppäsin ratin taakse. Saaren tiet olivat paikoin todella ahtaita, mutta hienosti selvisin. Enkä panikoinut, vaikka yhdessä vaiheessa jouduin hidastamaan, kun poni ylitti tien. Pieni musta poni oli yksikseen liikenteessä, mutta hienosti käytti suojatietä ja jatkoi jalkakäytävää eteenpäin.

Ajoimme ensin saaren pohjoisosaan katsomaan majakkaa ja hiekkarantoja. Pohjoisesta jatkoimme kierrellen ja kaarrellen kohti isointa kylää, Den Burgia. Ajoimme pääasiassa saaren itäpuolta ohittaen muun muassa ihanat pienet kylät Oosterendin ja Oudeschildin. Den Burgissa pysähdyimme turisti-infoon kysymään lähintä supermarketia, joka muutaman mutkan takaa sitten löytyikin. Jätimme auton parkkiin ja kävimme keskustan kahvilassa syömässä leivokset ja Ama sai lounaan. Kahvilan jälkeen kävimme kaupassa ja ostimme kärryllisen tavaraa, että voimme itse tehdä ruoat Texelissä ollessamme. Kassalla meinasi syntyä pieni paniikki, kun kauppa hyväksyi ainoastaan Maestro-kortin tai käteisen. Kroisos Jii kaiveli kuvettaan ja onneksi löytyi pätäkkää sen verran, että saimme ostokset maksettua.

Taloja Oudeschildissä

Den Burgista oli tarkoitus jatkaa De Koogiin. Lähdimme seuraamaan pientä maalaistietä ja aikamme kiertelimme pitkin maaseutua. Ajauduimme aina saaren eteläosaan, Den Hoorniin, josta päätimme lähteä takaisin ylös. Maalaistiet tekivät kuitenkin tepposet ja pian olimme aivan saaren eteläkärjessä, lauttarannassa. Mutta mikäs siinä ihania maisemia ihaillessa ja rauhallisesti takaisin pohjoiseen ajellessa, välimatkat täällä ovat kuitenkin niin pieniä. Matkalla seurailimme laskuvarjohyppääjien menoa taivaalla.

Leirintäalueelle päästyämme kävimme tsekkaamassa seikkailuradan. Radalla edetään yläilmoissa kahdessa kerroksessa olevia erilaisia esteratoja valjaiden varassa. Hinta kiipeilylle on 12,50 euroa henkilöltä. Päivän viimeinen ryhmä oli lähdössä 15 minuutin kuluttua, mutta se tuli vähän liian nopeasti, kun Amalla oli välipala-aika. Sovimme, että menemme sunnuntaina kokeilemaan. Aman välipalan ja meidän myöhäisen lounaan jälkeen lähdimme uimaan. Ulkoaltaat menivät juuri kiinni ja ilma oli vähän viileän tuntuinen, joten menimme suosiolla sisälle. Ama oli uimisesta todella innoissaan: riemuitsi ja polski niin, että oli taaperossa pitelemistä. Jii kävi monta kertaa liukumassa liukumäestä, joka oli melkein pystysuora ja meni suoraan porealtaaseen. Minä jätin ihan suosiolla väliin. Polskuttelujen jälkeen vietimme iltaa talollamme. TV:stä tuli futista, Ama hauskuutti meitä ja sorsatkin kävivät vähän yrittämässä sovintoa, mutta Ama oli tiukkana ja ajoi sovittelijat pois. Illalla paistoimme pihvit ja nautimme taas maittavan illallisen aikuisten kesken.

Sunnuntaina oli aktiivisuuspäivä. Heti aamupalan jälkeen kävimme vuokraamassa pyörät. Pyörän päivävuokra oli 9,50 euroa ja lastenistuin maksoi 2 euroa. Lähdimme vain polkemaan ilman sen kummempia suunnitelmia. Ama oli ensimmäistä kertaa pyörän kyydissä ja voi sitä riemua. Ajattelimme, että Ama voisi ottaa päiväunet meidän polkiessa, mutta eihän matkanjohtaja sellaista malttanut millään. Pää pyöri ympyrää ja matkalaulut raikasivat Jiin tarakalla. Siinä määrin taisi pyörä kuitenkin irrottaa unihiekkaa maanpinnasta, että väsymys otti Matkiksesta yliotteen. Ama vaipui untenmaille ja me jatkoimme matkaa. Pitkään emme ehtineet pyörillä sotkea, kun huomasin Aman rötköttävän istuimessa ihan nurin niskoin. Yritimme moneen otteeseen korjata asentoa ergonomisemmaksi, mutta aina vaan se pää retkahti sivulle. Päätimme sitten ajaa hieman eri reittiä takaisin ja lähteä pyöräilemään virkeämmän muksun kanssa. Valitsemaltamme pyörätieltä ei turhan paljon sivuteitä poikennut, joten matkaa takaisin kerääntyi ihan kiitettävästi. Totesimme, että on parempi pysähtyä ja ottaa Ama pyörän päältä nukkumasta. Sopivaa pysähdyspaikkaa ei kuitenkaan löytynyt ennen kuin matkanjohtaja palasi virtoihin ja vaati vauhtia lisää. Jatkoimme eteenpäin, kunnes pääsimme lammasaitauksen kohdalle. Ama kävi tutustumassa paikallisiin, mutta Aman maine on luultavasti kiirinyt hänen edelleen, sillä melkein kaikki lampaat tuumasivat paremmaksi perääntyä hieman. Lampaat olivat kuitenkin nätisti eikä Ama kokenut lainkaan tarvetta komennella niitä.

Mansikanmyyntikoju itsepalveluperiaatteella

Teimme lopulta itseasiassa aika pitkän lenkin, jonka lopetimme leirintäalueen eläinaitaukselle. Olisimme menneet katsomaan kotieläimiä, mutta saatuamme pyörät parkkiin, jouduimme kanalauman hyökkäyksen kohteeksi. Saavuimme paikalle ihan rauhallisin elkein – myös Ama oli oikein siivosti, mutta yksi musta kana hermostui (Jiin mielestä innostui) tulostamme ja lähti juoksujalkaa meitä päin. Perässä seurasi toistakymmentä eriväristä ja -kokoista munijaa ja minä olin varma, että nyt pääsemme hengestämme. Pääsin pakenemaan pyörällä tilanteesta ja jäin katsomaan kauempaa, kuinka Jii ja Ama jäivät jengin jalkoihin. Jii otti tilanteen rauhallisemmin ja irrotti Aman istuimesta. He jäivät tekemään tuttavuutta kanalauman kanssa minun pysytellessä sivummassa. Pikku hiljaa minäkin uskaltauduin taas lähemmäs ja pääsimme ihastelemaan kilejä, kalkkunaa, ihan pieniä vauvakanoja ja kaneja.

Pyöräilyn jälkeen söimme lounasta ja sitten oli aika todellisen seikkailun: lähdimme Jiin kanssa leirintäalueen kiipeilypuistoon, Klimmen EnZoon. Saimme lyhyen koulutuksen valjaiden käytöstä ja kiipeilystä ja sen jälkeen ei muuta kuin radalle. Rata koostui neljästä kierroksesta, joista kaksi ensimmäistä suoritettiin viiden metrin korkeudessa ja kaksi seuraavaa kymmenessä metrissä. Yhdellä kierroksella oli viisi osuutta, jolla piti edetä joko esteitä kiertäen, liikkuvia osia pitkin kävellen tai flengaten. Kiipeily kesti 1,5 tuntia ja oli uskomattoman rankkaa. Jii oli innoissaan kuin pieni apina, minä roikuin erinäisissä naruissa henkeni kaupalla ja välillä meinasi itku päästä. Lopuksi piti vielä hypätä 10 metristä alas köyden varassa, että pääsi pois. Minä astuin silmät kiinni vain reunan yli, mutta Jii tuli tyylikkäästi voltin kanssa alas. Kädet olivat ihan puhki koitoksen jälkeen, mutta olin kyllä todella ylpeä itsestäni, etten kertaakaan edes tippunut.

Ama oli seuraamassa isän ja äidin huimapäisyyttä, mutta totesi puolessa välissä, että tämä on jo nähty. Taas tuli päikkäriaika ja eipä siinä muuta kuin Ama heittäytyi pitkäkseen viltille ja alkoi nokosille. Nokoset jatkuivat vielä kiipeilymme jälkeenkin, joten jäimme istuskelemaan nurmikolle ja nauttimaan aurinkoisesta säästä. Eipä mennyt kuin hetki, kun viereiselle nurmikentälle tuli reilun kymmenen hengen miesporukka jalkapallo mukanaan. Miehet eivät ehtineet saada edes joukkuejakoa tehtyä, kun Jii oli jo kyselemässä, josko pääsisi pelaamaan – ja pääsihän tuo. Miehet olivat saksalaisia ja kysyivät, onko Jii hollantilainen. Kovasti aiheutti ihmetystä, kun kuulivat, että Suomesta on mies tänne eksynyt ja heti alkoivat ”Jari Litmanen” -huudot. Porukka sai aikaan ihan kunnon pelit ja Jii pääsi näyttämään suomalaista jalkapallo-osaamista vastaamalla suurimmasta osasta pelin maaleista. Ama otti oikein superpäikkärit, kun heräsi vasta 1,5 tunnin jalkapallo-ottelun jälkeen.



Ilta kului ihan vain oleskellen ja sivusilmällä on tullut katsottua päivän jalkapallotarjontaa myös televisiosta. Jiin kanssa kävimme iltapyöräilyllä vielä ennen nukkumaanmenoa. Ajelimme leirintäalueen ympäri ja alue on kyllä ihan uskomattoman kokoinen: väitin eilen, että täällä on vajaa kymmenen leikkipaikkaa lapsille, mutta kartasta laskin 22 leikkipaikkaa. Sen lisäksi on isompia leikkikenttiä. Majoitusvaihtoehtona löytyy 800 bungalowia, 60 chaletia, 30 isoa villaa ja satoja matkailuvaunu- ja telttapaikkoja. Alueella on sisäminigolfrata, keilahalli, sisäautorata, ilmatrampoliini, lasersotahalli, supermarket, useita ravintoloita. De Krim, ja koko Texel, on eittämättä täydellinen paikka lomanviettoon.

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Aina ihanat Alankomaat


Torstaina oli tarkoitus jatkaa matkaa kohti Hollantia, mutta Oostende valloitti sen verran, että jäimme vielä yhdeksi yöksi. Torstaina oli sitten vuorossa kaupunkipäivä. Residenssimme sijaitsi Oostenden pääkadulla, joten matka kaupungin vilinään oli yhtä lyhyt kuin Atlantin aaltoihin. Ama hyppäsi Jiin selkään reppuun ja eipä mennyt aikaakaan, kun matkanjohtaja oli nähnyt tarpeeksi ja otti päiväunet isän selkää vasten. Me kiertelimme vaate- ja kenkäkauppoja ja jotain pientä tarttui mukaankin. Rintareppu on muuten toiminut koko matkan erinomaisesti, mutta totesimme vaatteiden sovittamisen mahdottomaksi vaahtosammuttimen roikkuessa selässä.


Shoppailutunnelmia: Exotic summer stories

Kauppojen lisäksi katselimme kaunista kaupunkia ja löysimme Sint Petrus en Pauluskerkin eli Pyhän Peterin ja Paulin kirkon. Kirkko oli ihan henkeäsalpaavan kaunis. Kovasti tuli mieleen Barcelonan Sagrada Familia, vaikka ihan samoihin mittasuhteisiin ei belgialainen kirkko yltänytkään.

Sint Petrus en Pauluskerk

Kiertelyn jälkeen ostimme jäätelöt, joita jäimme nauttimaan keskusaukion laidalle. Eipä aikaakaan, kun vanha mamma ilmestyi kohdallemme, alkoi kovasti puhua meille ”belgiaa” ja osoitella välillä Amaa. Totesimme puhuvamme englantia, minkä jälkeen mamma toisteli englanniksi, että ”Beautiful baby, lovely baby! Lovely mum and dad. Beautiful baby!” Emme ehtineet mammasta toipua, kun jo seuraava huhuili nurkan takana. Jälleen kova papatus vieraalla kielellä ja kun pyysimme englanniksi, niin mamma vaati Amaa syliinsä ja samaa mantraa toisteli, kun edellinenkin. Ama oli Jiin sylissä parhaillaan ja minä suomalaisella avoimuudella ja luottavaisuudella tokaisin vihaisesti Jiille: ”Et varmasti anna! Nyt mennään! No ainakin pidät kaksin käsin siitä lapsesta kiinni!”. Vastusteluistani huolimatta Ama lipui Jiin sylistä vieraan mamman syliin suukoteltavaksi ja ylistettäväksi. Yhtäkkiä minäkin muistin neuvolatätimme varoituksen siitä, että Belgiassa ihmiset rakastavat vauvoja ja tulevat varmasti nappaamaan syliinsä, kun mahdollista. Kaupunkikierroksen jälkeen palasimme lukaaliimme ja otin Aman kanssa pitkät päikkärit. Illalla kävimme vielä ulkona syömässä. Ama hurmasi jälleen ravintolassa niin henkilökunnan kuin naapuripöydän perheenkin.

Perjantaina tiedossa oli rankka ajopäivä ylimääräisen Belgiassa vietetyn yön jälkeen. Yksi mielenkiintoisin ja jo pitkän aikaan suunnitelmissamme ollut kohde, Hollannin Texel, oli seuraava määränpäämme. Texel on 25 kilometriä pitkä ja 9 kilometriä leveä saari Pohjois-Hollannissa. Ama heräsi jälleen kuudelta kuin aavistaen rankan ajopäivän ja päätimme Jiin kanssa yrittää samanlaista sujuvaa lähtöä kuin aiemmin Ranskan Pareidista. Ama kuitenkin nukahti istualteen hammasharja suussa, joten tuumasimme, että Ama saa nukkua rauhassa siihen asti, että on varmasti valmis lähtemään. Jäin Aman kanssa nukkumaan meidän sänkyyn ja heräsimme puoli yhdeksältä. Pikaisten aamutoimien jälkeen pääsimme lähtemään yhdeltätoista. Otimme suoraan suunnan moottoritielle ja lähdimme kovaa kyytiä kohti Hollantia.

Belgian liikennevirasto oli päättänyt laittaa puoli Belgiaa tietyömaaksi ja noudattaessamme navin ohjauksia nopeimmasta reitistä, ajauduimme kiertoteiden ja tiesulkujen paratiisiin. Tuumasimme paremmaksi noudattaa belgialaisia liikennemerkkejä kuin navin monotonista käskyä ajaa tiesulkujen läpi. Kiertotiessä oli kyllä mukana onnea onnettomuudessakin, sillä satuimme ainoalle huoltoasemalle ainakin 150 kilometrin aikana. Kun lopulta pääsimme takaisin moottoritielle ja olisimme tarvinneet edes pientä piennarta taukopaikaksi, ei Belgia tarjoillut pienintäkään mahdollisuutta. Varttia vaille yksi ajoimme Hollannin puolelle ja oli aika hyvästellä Belgia. Vaikka taukopaikkaa ei löytynyt ja belgialaisillakin oli omat erikoiset aukioloaikansa joillain kaupoilla, niin jälleen Belgiasta jäi niin kovin hyvä mieli: ihmiset ovat ystävällisiä, iloisia ja kielitaitoisia.

Mutta Hollanti!!! Jos jotain maata voi rakastaa, niin Hollantia! Lähes heti rajan ylityksen jälkeen löytyi taivaallinen taukopaikka, La Place. Ravintolassa oli noin tusinan verran erilaisia pisteitä: salaatti-, hampurilais-, pizza-, jälkiruoka-, grillipiste ynnä muita. Jokaisella pisteellä oli muutamia valmiita annosvaihtoehtoja, mutta jokaisella pisteellä sai valita myös omat tuoreet raaka-aineet, joista kokit (joka pisteellä omansa!) valmistivat herkullisen näköisiä annoksia. Ja hollantilaiset ovat niin ystävällisiä, ja niin kielitaitoisia. Hollanti ei petä koskaan ;) Söimme lounasta ja Ama pääsi peuhaamaan leikkipaikalle. Reilun tunnin pysäytyksen jälkeen jatkoimme jälleen matkaa.

La Placen jälkiruokatarjontaa

Amsterdamin kohdalla intouduimme keskustelemaan aiemmista reissuistamme Hollantiin ja Amsterdamiin ja humautimme moottoritiellä suunnitellun rampin ohi. Siinä sitä oltiin taas ihmeissään, kun navi suuttui, ettei sitä kuunneltu eikä suostunut enää ottamaan gps-signaalia eikä ollut tietoa, miten pääsemme suunnitellulle reitille takaisin. Vähän tuli taas ylimääräistä seikkailtua, mutta tulipahan käytyä virallisesti Amsterdamissakin, vaikka tällä kertaa oli tarkoitus vain ohittaa kaupunki.

Varttia yli kuusi olimme Pohjois-Hollannissa Den Helderissä, josta kulkee lauttayhteys Texeliin. Edestakaisen lauttamatkan hinta on 36,50 euroa autolta. Lautat lähtevät puolen tunnin välein ja pääsimme heti seuraavaan lauttaan. Lauttamatka kestää 25 minuuttia ja sen aikana voi istua autossa tai nousta lautan sisä- tai ulkokansille. Sisällä on kahvila ja pieni matkamuistomyymälä ja ainakin tällä kertaa laivan yläkannella musiikkia tarjoili ihka oikea orkesteri. Lautalla oli leppoisa tunnelma ja Ama jammaili innoissaan musiikin tahtiin.

Matka leirintäalueellemme De Krimiin oli vajaa 20 kilometriä ja reitti oli helppo, koska Texelissä ei mene kuin muutama isompi tie. Texel koostuu mielettömistä dyyneistä, hiekkarannoista ja idyllisistä maalaismaisemista – ja joka puolella on lampaita. Ihan kaikkialla. Minne silmä vilkaiseekaan, siellä valkoinen pumpulirumpu luuraa. Texelistä tulee myös ihan oma lammasrotunsa, Texelin lammas. Lampaiden lisäksi saarella on todella paljon myös lehmiä ja hevosia, varsinkin saaren kokoon nähden. Alue on suosittu pyöräilijöiden keskuudessa ja saarella meneekin kilometritolkulla fantastisia polkupyöräreittejä. Puoli kahdeksan olimme leirintäalueella ja jo sisääntulon parkkipaikalla suu loksahti auki: resparakennus on kuin linnan sisäänkäynti pienine kaarisiltoineen ja suihkulähteineen. Matkalla ”mökkiimme” suu loksahti entistä enemmän auki: joka puolella on todella vehreää, ”mökit” ovat pieniä kivilinnoja tai huviloita, lapsille on ainakin neljä eri puistoa aktiviteetteineen, keskellä aluetta on mielettömän kokoinen seikkailurata, joka kohoaa 10 metrin korkeuteen, löytyy vesipuistoa niin ulkoa kuin sisältäkin. Meidän asumuksemme on tällä kertaa chalet-huoneisto, joka on paranneltu versio mobilehomesta eikä sitä voi liikutella. Tosin tämä chalet on näyttävämpi kuin monet omakotitalot: hieno sisustus, makuuhuoneissa omat kylpyhuoneet, avokeittiö ja tilava olohuone, kaari-ikkuna talon päädyssä ja olohuoneesta käynti terassille. Ja koska hollantilaiset ovat parhaita, myös lasten syöttötuoli kuuluu perusvarustukseen. 

Texelin maisemia (ja lampaita)

Kannoimme tavaroita sisään, kun toimet keskeytti sorsa, joka saapasteli katsomaan touhujamme. Kovasti oli kyselevän näköinen ankka, kunnes Ama teki sille asiat selväksi. Kuulosti siltä, että Ama kertoi, ketä olemme ja mistä tulemme ja sitä myöten sorsa lähti vähin äänin samaan suuntaan, josta oli tullutkin. Välillä se yritti katsella taakseen, mutta Ama meni perässä nelinkontin ja komensi pois meidän tontilta. Jatkoimme touhujamme, kunnes takaa kuului isompi kaakatus. Sorsa oli ottanut nokkiinsa Aman sanomisista ja haki kaverit mukaansa. Nyt terassin läpi marssi neljä sorsaa kovin päättäväisesti kohti etuoveamme. Hälytimme Aman apuun ja kahden urospuolisen sorsan kiukuttelusta huolimatta Ama ajoi nelikon tiehensä.

Illalla lähdimme leirintäalueen ravintolaan katsomaan illan jalkapallo-ottelua: Espanja - Hollanti. Jalkapallon MM-kisat Brasiliasta pyörähtivät torstaina käyntiin ja jalkapalloperheenä seuraamme niitä aktiivisesti. Vaikka ravintola oli normaaliin leirintäalueen ravintolaan verrattuna astetta hienompi, olivat paikalliset rakentaneet paikalle mahtavan kisastudion. Ottelu näkyi ison screenin lisäksi ainakin seitsemästä televisiosta. Ihmiset olivat pukeutuneet asianmukaisesti oranssiin ja tunnelma oli katossa. Myös lapsia oli paljon paikalla ja Ama sulautui joukkoon täysin. Lasten lisäksi ihmisillä oli mukanaan myös koirat, mikä Hollannissa, ja myös Belgiassa, on täysin normaalia ravintoloissa.

Ensimmäisen puoliajan jälkeen lähdimme viemään Amaa iltapuurolle. Pääsimme talollemme, kun edessä oli jotain odottamatonta: sorsat olivat suivaantuneet aiemmista tapahtumista siinä määrin, että nyt niitä oli jo toistakymmentä estämässä pääsyämme sisään. Minä menin tietysti paniikkiin, mutta Ama suhtautui asiaan kylmän rauhallisesti. Ama otti tuiman katseen ja teki jengille selväksi, että nyt tämä pelleily saa riittää. Väittelyä käytiin puolin ja toisin ja välillä myös Ama joutui vähän miettimään perääntymistä. Lopulta Ama ajoi jengin tiehensä eikä sitä sen koommin enää näkynyt. Aman päättäväisyyttä mukaillen myös Hollanti teki Espanjalle selväksi, miten jalkapalloa pelataan, voittamalla pelin 5-1.

torstai 12. kesäkuuta 2014

Oksennustaudin ohjauksessa Oostendeen


Tiistaiyönä heräsin vähän väliä. Voin joka kerta herätessäni entistä huonommin ja kolmen aikoihin jouduin nousta oksentamaan. Siitä eteenpäin vointini vain huononi ja Hotel Alexandran vessanpönttö tuli turhankin tutuksi. En juuri enää nukkunut vaan katselin salamanvälähdyksiä ikkunaverhojen välistä. Aamu valkeni ja samaan tahtiin valkeni väri naamallani. Odotin kauhulla edessä olevaa ajomatkaa. Vietin koko aamun tiivisti joko vessanpönttöä tai peittoa halaillen. Jii joutui hoitamaan pakkaamisen. Lupasin aiemmin tarinaa Aman ensimmäisestä mustelmasta. Kolhuja on toki tullut aiemminkin, mutta ensimmäinen varsinainen mustelma syntyi Hotel Alexandrassa. Ama touhusi tuttuun tapaansa sängyllä, kun päätti jostain syystä hyökätä yöpöydän kimppuun. Lopulta siinä kävi niin, että yöpöydän reuna hyökkäsikin Aman kimppuun ja siitä jäi vasempaan poskeen pitkä suora viiva, joka ajan kuluessa tummeni mustelmaksi.

Varttia vaille kaksitoista pääsimme lähtemään. Tarkoituksemme oli ajaa pitkin Ranskan rannikkoa Belgiaan ja jatkaa siitä De Pannen ja Middelkerken kautta Oostendeen. Jonkun matkaa ajoimme suunniteltua reittiä, mutta rantatien mutkat tekivät olostani sietämättömän. Rantatie oli todella kaunista ajettavaa ja harmitti ihan suunnattomasti, mutta meidän oli pakko siirtyä moottoritielle, jotta pääsimme etenemään nopeasti ja jotta kulku oli tasaisempaa. Moottoritien hurinassa nukahdin ja heräsin yhdeltä toivottamaan ”Au revoir France!” – hetki sen jälkeen olimmekin Belgian puolella. Pysähdyimme huoltoasemalle lounaalle, mutta sattuneesta syystä tyydyin vain maistamaan Jiin lautaselta kaksi spagettia ja sekin oli liikaa.

Kolmelta olimme perillä Oostendessa. Matka sujui olosuhteisiin nähden yllättävän hyvin. Viimeisen puoli tuntia kysyin Jiiltä minuutin välein, kuinka kauan matka navigaattorin mukaan vielä kestää. Jokainen minuutti tuntui helpottavammalta. Tietysti viimeiselle kymmenelle minuutille sattui vielä liikenneruuhkaa ja muuta hidastetta, mutta selvisin kuitenkin siihen asti, kun navi ilmoitti meidän saapuneen määränpäähän.

City Apartments Oostende zeedijk
Hotelli sijaitsi aivan meren rannalla. Rapun edestä kulkee rantabulevardi, jonka toiselta puolelta alkaa hiekkaranta ja sinisenä hohtavana meri. Hotelli ei tosin näyttänyt ihan perinteiseltä hotellilta, mutta Jii meni hoitamaan sisäänkirjautumista. Hetken päästä Jii palasi takaisin ja kiersi kulman taakse. Jälleen Jii palasi ja totesi, että kyseinen rakennus ei ole hotelli vaan kerrostalo eikä alakerrassa ole respaa vaan pelkkiä postilaatikoita. Alkoi kova tohina asian selvittämiseksi ja lopulta kävi ilmi, että kyseessä on tavallinen kalustettu huoneisto. Puhelimitse tavoitimme henkilön, joka lupasi tulla päästämään meidät sisään. Odotimme autossa jännittyneenä, mitä tuleman pitää.



Hetken päästä nuori nainen tuli luoksemme ja ohjasi meidät ylös asuntoon. Vanhassa talossa on 24 huoneistoa ja 4 hissiä. Huoneistomme City Apartments Oostende zeedijk sijaitsee talon 6. kerroksessa. Eikä ole ihan mikä tahansa huoneisto: neliöitä äkkiseltään laskettuna vähintään 130, huonetta ja hallia on niin paljon, että vielä toisenakin päivänä eksyn matkalla vessaan ja olohuoneen neljä metriä leveistä ikkunoista aukeaa esteetön näkymä yli rannan valtamerelle. Huoneiston hinta kahdelta yöltä on 280 euroa, joka äkkiseltään tuntuu suurelta, mutta varusteluun, sijaintiin ja neliöihin nähden hinta on minimaalinen. Tällaisia asuntoja olen nähnyt ainoastaan Helsingin Kaivopuistossa. Ilta meni majapaikkaamme ihmetellessä ja minun osaltani taas aika pitkälti sängyn pohjalla. Jii kokkasi illalla tonnikalapastaa, jota enimmän aikaa vain siirtelin lautasen reunalta toiselle.

Näkymä ruokapöydästä

Keskiviikkoaamuna vointini oli jo aika paljon parempi. Jii kävi kaupasta hakemassa aamupalaa ja minäkin sain jo vähän murua rinnan alle. Rauhanneuvottelut vatsan taisteluväen kesken olivat vielä vaiheessa, joten otin hyvin rauhallisesti. Muutaman lepotauon jälkeen olin valmis koittamaan rannalle lähtöä. Aloitin muuntautumisleikin hattivatiksi eli sivelin iholle puoli purkkia aurinkorasvaa. En normaalisti viihdy rannalla lainkaan, mutta tällä kertaa ilma oli fantastinen: aurinko lämmitti pilvettömältä taivaalta, mutta mereltä puhalsi riittävän viileä tuuli, eikä ilma tuntunut lainkaan kuumalta. Astelin rannalle häikäisten kaikki paikallaolijat. Ei, valitettavasti se ei ole bikinikuntoni, joka häikäisi, vaan vitivalkoinen kroppani, joka toimii kirkkaassa auringonvalossa peilin tavoin. Paikalliset kummastelivat rannalla astellutta merimerkkiä, mutta en antanut sen häiritä. Levitimme viltin pehmeälle hiekalle ja Ama pääsi nauttimaan elämänsä ensimmäisestä hiekkarantakokemuksesta. Ympärillä oli niin paljon uutta, että kovin kauaa Ama ei jaksanut rantaelämää ihmetellä vaan veti viltille pitkäkseen ja alkoi nokosille.

Pienet varpaat ihmeissään
Ladattuaan akkuja riittävästi Ama heräili varjon alta ja rantaelämän ihmettely jatkui. Nyt Ama uskaltautui jo hiekalle asti ja voi sitä pienten varpaiden riemua, kun hiekka valui niistä läpi. Varpaat polkivat pehmeässä hiekassa vimmatusti. Ama löysi myös simpukankuoria, joita keräsimme talteen Aman uuteen pikkuämpäriin. Välipalan jälkeen oli aika lähteä kokeilemaan merivettä. Laskuvesi oli siirtänyt vesirajaa jo hyvän matkaa, mutta Ama lähti konttaamaan päättäväisesti kohti vettä. Voi sitä ihmetyksen määrää, kun suolainen vesi vihdoin osui pieniin sormiin ja kohta myös jaloille. Tuumasin, että vesi pelästyttää Aman ja että tutustuminen jää siihen, mutta kattia kanssa: hetken läiskyttelyn ja tuumailun jälkeen Ama lähti pinkomaan innoissaan edemmäs. Suu oli jälleen tötteröllä ja kova oli pärinä mennessään.

Muutaman tunnin rantaoleilun jälkeen päätimme vuokrata pyörän ja tutustua muutaman kilometrin pituiseen rantabulevardiin erilaisesta näkövinkkelistä. Otimme neljän hengen pyörän ja Ama pääsi etupenkille syliini. Alkumatkasta pysähdyimme kahvilasta ostamaan patongit myöhäiseksi lounaaksi ja niin pääsimme matkaan. Matka oli nautinnollinen ja todistetusti erittäin tasainen, sillä hetken ajelun jälkeen matkanjohtaja nukahti.  Annoin Amalle patongistani kurkunsiivun, jota hän mielissään nakerteli. Hetken päästä ihmettelin, kun hyppiminen sylissäni rauhoittui eikä kurkku enää viuhunut silmieni edessä. Ama oli nukahtanut kurkunsiivu suupielessä, ja pienin sormin puristi vielä kurkkua. Ajelimme puolitoista tuntia ja Ama pääsi kartalle kymmenen minuuttia ennen reissumme loppua. Matkanjohtaminen jatkui kuin ei olisi tauonnutkaan ja taas komennettiin ohikulkevia koiria ja pyörän alta väistäviä puluja.

Pyöräilyn jälkeen oli aika siirtyä sisätiloihin ja syömään. Jii kävi hakemassa läheisestä pizzeriasta itselleen pizzan, mutta oma pizzakokemukseni oli vielä sen verran tuoreessa muistissa, että tyydyin edellisillan tonnikalapastaan. Illalla tutkailin ylpeänä itseäni peilistä: olin onnistunut rasvauksessa kerrankin niin hienosti, että yhtään ei naama tai kädet punoita ihon palamisen johdosta. Ilo oli suhteellisen lyhytaikainen, kun suihkussa pelästyin reiteeni muodostunutta Venäjän näköistä (ja kokoista!) tulipunaista jälkeä. Pieni hipaisu aiheutti tuskaisen tunteen ja niin totesin siis tämänkin iloisen rantakokemuksen päättyneen palamiseen – kuten niin usein ennenkin.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Matkanjohtaja valloittaa merimaailman


Jii loihti mestaripihvit säästä huolimatta
Yritetäänpä sitten jatkaa matkakertomusta. Hieman hämilläni ja huojentuneenakin olen tänään oloani seurannut – harvoin olen eilisen kaltaisesta vatsataudista yhtä nopeasti parantunut. Mutta palataan ajassa taaksepäin ja aina sunnuntai-iltaan, jonka lopetin seuraavasti: ”Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, joten emmeköhän me vain istuskele pihalla nauttimassa ja kohta alamme jälleen grillata.” Muuten ilta sujui ennakoidusti, mutta grillausta varjosti jostain ilmestynyt sade, joka ruokailun alkuun mennessä muuttui kunnon ukkoseksi. Grillaus sujui kuitenkin ilman suurempia ongelmia ja saimme nauttia jälleen äärettömän maukkaasta makuelämyksestä taivaan tarjoillessa meille omaa esitystään. Yöllä kävimme vielä ulkona ihastelemassa kaukana pilvien takana välkkyviä salamoita. Show oli mieletön.

Maanantai valkeni hieman pilvisenä ja hetkittäin tuli pieniä sadekuuroja, mutta se ei meitä haitannut, sillä meillä oli jälleen ajopäivä edessä. Aamupalan jälkeen oli aika jättää Quend taakse ja edetä rannikkoa pitkin pohjoisen suuntaan kohti Boulogne-Sur-Meriä. Matkalla ajoimme jälleen muutaman mielenkiintoisen kaupungin läpi ja yksi mieleen jääneistä paikoista oli rantakaupunki Berck. Ajomatka ei ollut pitkä (noin 70 kilometriä) ja yhden aikoihin olimme Boulogne-Sur-Merissä. Seuraavan hotellimme (Hotel Alexandra) check-in oli vasta kello 15 jälkeen, mutta ajattelimme käydä katsomassa, josko pääsisimme huoneisiin jo etuajassa. Ranskalaiset nyt kuitenkin harrastavat näitä erikoisia vapaa- ja pyhäpäiviään, ja tietysti tänään maanantaina oli joku pyhä, joten check-in onnistui vasta 17 jälkeen. Meillä oli siis hyvin aikaa vierailla paikallisessa merimaailmassa, Nausicaássa (joka, ihme ja kumma, oli auki). Ihan ensimmäiseksi meidän piti saada Amalle lounasta. Maksoimme sisäänpääsyn 18,80 euroa per henkilö ja löysimme heti sisääntuloaulasta ravintolan sekä kahvilan. Jii kysyi kahvilasta, missä ruoan voisi lämmittää. Ystävällinen tarjoilija viittoi, että tsuih-tsuih-tsuih ja Jii toisti, että tsuih-tsuih-tsuih? Tarjoilija vinkkasi silmää ja niin Jii ja Ama lähtivät tsuihkimaan, kunnes löysivät itsensä henkilökunnan taukotilasta. Taukotilassa ruokaili henkilökuntaan kuuluva mies, joka keskieurooppalaiseen tyyliin nautti ruokajuomana lasillisen olutta. Mies ei ollut moksiskaan suomalaisista vierailijoista vaan jatkoi evästystään. Aman ruoka saatiin lämmitettyä, mutta Ama ei kuitenkaan jäänyt nauttimaan ruokaansa henkilökunnan tiloihin vaan tyytyi palaamaan vierailijoille tarkoitetulle alueelle.

Nähtyäni sisäänpääsymaksun lähes 20 euroa, mietin hetken, mahtaako vierailussa olla mitään järkeä. Ymmärtääkö 9,5-kuukauden ikäinen taapero merimaailmasta vielä mitään ja jaksaako meitä vanhempia kiinnostaa akvaariokalat kahden kympin edestä? Yllätyimme valtavan positiivisesti heti merimaalimaan astuttuamme. Ensimmäisenä meitä vastassa oli meduusoja, joista Ama villiintyi täysin. Meduusat tanssivat melkein rivimuodostelmassa, kun Ama pisti suun tötterölle ja komensi jöötä. Kunniansa kuulivat myös erilaiset hait, kilpikonnat ja erityisesti pingviinit. Komensipa Ama mennessään turistitkin, jotka turhan kovaäänisesti ihastelivat merimaailman asukkeja. Oli todella fantastista seurata pienen ihmisen seikkailua halki merimaailman ja ihmettelyä riitti. Ama seurasi tarkasti jokaisen altaan kohdalla, että mistä nyt on kyse ja ketäs täällä asustaa. Trooppisten vesien kaloja ihmetellessä Ama ei suostunut edes jatkamaan eteenpäin. Allas oli niin täynnä värikkäitä, erilaisia kaloja, että kun yritimme jatkaa matkaa, Ama nosti metelin ja vaati päästä vielä ihmettelemään kalojen elämää. Kun kaikki kalat oli käyty läpi ja niitäkin komennettu, pääsimme jatkamaan kierrostamme. Ama jaksoi koko retken tosi hienosti, vaikka retki kesti kaiken kaikkiaan pari tuntia ja merimaailma oli suunnattoman iso. Suosittelen paikkaa lämpimästi kaikille – upeimpia paikkoja, joissa olen vieraillut. Eläinten esittelyn lisäksi Nausicaá kertoi paljon luonnon- ja merien suojelusta sekä siitä, miten ihmisten toimet eri puolilla maailmaa vaikuttavat maapallon hyvinvointiin. 

Ama komentaa värikkäitä kaloja

Ennen hotelliin kirjautumista meillä oli vielä tunti aikaa ja kaikilla oli kova nälkä. Päätimme etsiä lounaspaikan, mutta – yllätys, yllätys – Ranskan pyhäpäivistä johtuen emme löytäneet matkamme varrelta ensimmäistäkään ravintolaa tai kahvilaa, josta olisimme lounasta saaneet. Myöskin kaikki kaupat olivat kiinni. Tai eivät toki kaikki: erilaiset vaate-, sisustus- ja juustokaupat olivat auki. Tai eivät niistäkään kaikki, mutta osa. Sehän on ihan luonnollista näin pyhäpäivänä. Ajoimme vielä seuraavaan kylään, Wimereuxiin, etsimään ruokaa, mutta turhaan. Palasimme entistä nälkäisempinä Boulogne-Sur-Meriin ja kello oli jo niin paljon, että hotellin respakin oli palannut pyhäpäivätauoltaan. Saimme tavarat huoneisiin ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa kävellen. Boulogne-Sur-Mer on ihastuttava merenrantakaupunki täynnä elämää – paitsi pyhäpäivinä. Upeita kauppoja, houkuttelevia ravintoloita, kauniita kahviloita – suurin osa valitettavasti kiinni. Lopulta löysimme australialaisen ravintolan, josta kielimuurin takia tilasimme vain pizzat. On se kanssa, tulla nyt lomalle Pohjoisranskan rannikolle nauttimaan australialaiseen ravintolaan pizzaa… Ei auttanut valittaa. Ruokaa odotellessa manasin Ranskan epäloogisia aukioloaikoja, jolloin Jii totesi, että viimeksi Ranskassa auton kanssa reissatessamme, olimme liikenteessä juuri samaan aikaan kuin nyt. Meitä kiusaavat siis luonnollisesti samat pyhät kuin viisi vuotta sitten. Turha tässä on siis kaikkea Ranskan piikkiin laittaa, olisimme tietysti itse voineet ottaa onkeemme näistä erikoispyhistä ja huomioida ne varautumalla paremmin. Ruoan jälkeen kävelimme hotellille ja aika pian oli Aman nukkumaanmenoaika. Me istuskelimme vielä parvekkeella katsellen hiljalleen alkanutta sadetta ja salamointia. Toki ihastelimme myös kaupunkielämää eli muutamaa ohiajavaa autoa ja skootteria ja taisipa sinne joku olla eksynyt kävelemäänkin.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Päivitystä odotellessa...

Hyvät lukijat, seuraavaa varsinaista postausta joudutte odottamaan vielä määrittelemättömän ajan. Blogin omistajista toinen on niin vakavan vatsataudin kourissa, että tarinointi ei nyt onnistu. Toinen omistaja olisi kirjoittamassa kyllä enemmän kuin mielellään (tästä käydään jatkuvasti valtataistelua), mutta epäilen, ettei asian ydin välttämättä välittyisi lukijoille riittävän kirkkaasti.

Kunhan pääkirjoittaja saa itsensä jälleen elävien kirjoihin, tulette kuulemaan muun muassa Aman ensimmäisestä retkestä merimaailmaan, Aman ensimmäisestä mustelmasta, Ranskan epäloogisista pyhäpäivistä sekä automatkailun ihanuudesta vatsataudin kourissa. Uusin majoituksemme Belgian Oostendessa oli jälleen yllätyksiä ja ihmetyksiä täynnä, mutta toistaiseksi pelkästään yltiöpositiivisia. Palaamme näihinkin tunnelmiin myöhemmin. Siihen asti jokainen voi päässään kuvitella näkymät, jotka kuudennesta kerroksesta aukeavat yli valtameren. Hiekkaranta alkaa rapun edestä ja aurinko valaisee koko asuntoa pilvettömältä taivaalta.

Didi ja Ama kuittaavat tähän. Toinen painuu takaisin sängyn pohjalle, toinen jatkaa päättömiä touhujaan <3

Aman ensikosketus valtameren ihmeisiin

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Leirielämän luksusta


Ensimmäisestä yöstä viisastuneena säädin patterit lämpimälle toista yötä varten. Ja kun lämpöä kaipasin, niin sitähän riitti. Nimittäin siinä määrin, että koko perhe heräsi yöllä täyden tuskanhien vallassa. Nousin sammuttamaan patterin ja avasin ikkunan tuulettaakseni enimmät höyryt huoneesta ulos. Loppuyö sujui onneksi paremmin ja heräsimme uuteen päivään hyvillä mielin. Lauantaille oli luvattu yhtä kaunista ilmaa kuin edellispäivälle, mutta päivä valkeni hieman pilvisenä, ja aamupalamme aikana taivaalta alkoi tipahtaa vesipisaroita. Olimme suunnitelleet lauantaille rantapäivää (Quend on rantakaupunki), mutta muutimme suunnitelmia epävarman sään takia. Aamupalan jälkeen lähdimme kaupoille. Löysimme läheisestä kaupungista ison kauppakeskittymän, jossa vierähtikin sitten useampi tunti. Ruokakaupasta hankimme ruokatarvikkeet seuraaville päiville ja me ostimme Jiin kanssa halvimmat tyynyt, jotka kaupasta löytyi.

Amalla oli vaipat lopussa, joten täydensimme myös vaippavarastoja. Olemme tähän asti suosineet kotona käyttämiämme Pamperseja, mutta päätimme olla avoimia ja kokeilla välillä jotain muuta. Ajattelin, että vaippa kuin vaippa, kyllä se varmasti asiansa ajaa. Aina ei kuitenkaan kannata olla avoin vaan joskus on ihan hyvä olla kaavoihin kangistunut. Paikalliset vaipat osoittautuivat … En nyt osaa kyllä edes kuvailla, että miksi ne osoittautuivat. Imuosa on todella pieni ja muu osa vaipasta on muovia. Samanlaisen viritelmän saisi mahdollisesti itse tehtyä hedelmäpussista ja nenäliinasta. Istuvuus on näille vaipoille ihan vieras sana. En tiedä, minkä muotoinen lapsi vaippoihin pitäisi istuttaa, ettei jalkoväli vilkkuisi edestä ja takaa. Jotain hyvääkin toki vaipoista löytyi: teipissä on nimittäin niin hyvä pito, että parempaa saa hakea. Liima ei valitettavasti auta pitämään vaippaa yhtään sen paremmin jalassa, mutta ilman saksia vaipan irrottaminen on tuskaista puuhaa. Vaippojen suhteen en aio olla loppureissulla enää avoin.

Aman hiekkalelusetti
Myös Ama innostui shoppailemaan. Ensin hän löysi sekatavarakaupasta minimaalisen hiekkalelusetin, johon kuului pikkuruiset ämpäri, lapio, harava, siivilä ja kauha. Lelukaupasta Ama löysi kuitenkin todellisen aarteen: nimikkomukin. Amalla on sen verran harvinaisempi nimi, että toistaiseksi emme ole Suomesta löytäneet mitään koruja, kyniä tai muita elämää tärkeämpiä tavaroita nimikoituna, mutta täältä Ranskasta löytyi. Jo aiemmin löysimme käsikorun ja hiusharjan Aman
nimellä, mutta niitä Ama ei kokenut tarpeellisiksi. Mukiin hän tarrasi niin, että myyjän oli vaikea saada hintaa otettua kassakoneelle. Shoppailumme aikana pilvet olivat väistyneet ja taivaan oli vallannut paahtava aurinko. Söimme vielä lounasta kahvilan terassilla, mutta olo alkoi käydä mahdottomaksi liiassa kuumuudessa.

Leirintäalueelle päästyämme pesimme vielä koneellisen pyykkiä ja kävimme uimassa. Ilma oli kuitenkin ehtinyt hieman viiletä ja Ama oli vähän väsynyt, joten uintireissu ei ollut Amalle niin mieluinen. Pari lorua luritimme ja sen jälkeen nousimme aika pian altaasta. Aman lämmiteltyä riittävästi lähdimme rapsuttelemaan kilejä ja komentamaan kanoja. Amalla on kova tarve pistää eläimet aina ojennukseen, ja näin kävi tälläkin kertaa. Kauniin illan ansiosta pääsimme grillaamaan ja söimme jälleen ruhtinaallisen illallisen omalla terassilla. Ilta kului rennosti leirintäalueen elämää ihmetellessä. Kauniin viikonlopun ansiosta leirintäalue oli ihan täynnä porukkaa. Aman mentyä nukkumaan nautimme lasilliset shampanjaa loman puolivälin kunniaksi.  


Sunnuntaiaamuna Ama heräsi varttia vaille kuusi. Syy tähän jäi epäselväksi ja luulin jo itse seonneeni matkapäivissä. Nostin Aman viereeni ja ihailin unista tukkurapäätä ja kuuntelin sateen ropinaa kattoon. Puolisen tuntia ehti kello juosta, kunnes nukahdimme vierekkäin. Ama päätti herätä uudestaan seitsemältä, mutta väsähti vielä kerran meidän väliin. Nousimme sitten koko perhe yhdeksältä ja söimme aamupalaa. Vihdoinkin olemme kunnollisen nettiyhteyden äärellä ja minulla oli aikaa vain olla, joten keskityin kesäkurssin tehtäviin ja muokkailin omaa blogia. Lämpömittari kohosi itselleni vaarallisiin lukemiin (yli 30 astetta), joten sain koulutehtävistä hyvän tekosyyn oleskella sisällä.

Ama nautiskeli auringosta ja lämmöstä Jiin kanssa pihalla, ja välillä kävi ottamassa pienet päikkärit sisällä viileässä. Auringon vähän hellittäessä otettaan iltaa kohti, minäkin uskaltauduin ulos varjon alle. Aman kanssa tutkiskelimme muurahaisten elämää pensasaidan juurella ja välillä jatkoin blogin kirjoittamista. Iltaan tuskin ihmeempiä enää mahtuu, joten taidan laittaa tämän postauksen maailmalle. Tänään pitäisi vielä jaksaa vähän pakatakin, sillä huomenna on tiedossa taas uusi suunta. En ole viitsinyt tänään huoneessamme juuri käydä: aivan uskomatonta, miten neljässä päivässä voi pienessä huoneessa saada tavarat niin levälleen kuin me olemme saaneet. 

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, joten emmeköhän me vain istuskele pihalla nauttimassa ja kohta alamme jälleen grillata. Jos osaisin, laittaisin tähän loppuun ranskaksi: "Kyllä voi elämä olla luksusta!". Mutta en osaa, joten tyydymme suomenkieliseen versioon :)

Sosiaalisena somessa, epäsosiaalisena elävässä elämässä


Postauksen otsikko tiivistää suhtautumiseni sosiaaliseen mediaan. Tunnetta vahvistaa meneillään oleva tilanne: jotta voin keskittyä uusimpaan postaukseeni ja tutustua someen, suljen miehen ja lapsen pihalle leikkimään. Jotta voin olla sosiaalinen verkossa, olen erittäin epäsosiaalinen perheelleni. Minun piti tänään tehdä ensimmäinen varsinainen kurssitehtävä ja esitellä jokin some-sovellus, mutta saatuani vihdoin kunnollisen nettiyhteyden ja hieman aikaa, kuuntelin kurssin alussa pidettyjen webinaarien tallenteet loppuun. Webinaarien aikana heräsi paljon ajatuksia someen littyen.

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että some tekee epäsosiaaliseksi. En osaa mieltää someilua aidoksi sosiaalisuudeksi. En juuri käytä somesovelluksia enkä vietä aikaani koneella kuin pakollisten asioiden hoitoon, mutta jo tuo vähäinen koneella vietetty aika tuntuu olevan pois perheeltä. Iso osa ihmisistä tuntuu elävän täysin somessa. Somesta löytyvät lapsista ja lemmikkieläimistä lähtien kaikki päivittäisiin ruoka-annoksiin ja harrastuksiin liittyvä. Somessa jaetaan kaikki elämääkin pienemmät havainnot ja mielipiteet. Olen äärimmäisen kiinnostunut, miten ihmisillä riittää aika kaikkeen tähän. En lainkaan tuomitse ihmisiä, jotka osaavat olla sosiaalisia somessa ollessaankin. Itse en ole oppinut.

Käytin pari vuotta älypuhelinta, joka mahdollisti someilun (en tosin osannut ”hyödyntää” kuin Whatsappia ja sähköpostia). Olin kuitenkin jatkuvasti tavoitettavissa useita eri kanavia pitkin ja ravasin Facebookissa. Huomasin kokevani huonoa omaatuntoa leikkiessäni lapsen kanssa ja hypätessäni puhelimen luo aina, kun luuri ilmoitti jonkun yhteydenotosta. Toukokuussa tuli eteen puhelimen vaihto ja mietin pitkään, sijoitanko uuteen älypuhelimeen. Koin jonkinasteista some- ja internetahdistusta, jonka hoidin pois kaivamalla laatikon pohjalta vanhan Nokian 6700 -puhelimeni. Ei internetiä, ei someilua. Käytän puhelinta vain soittamiseen tai tekstiviestin lähettämiseen – ja voin paremmin.

Simo Parviainen luennoi webinaarissa itsensä brändäämisestä. Luennon pohjalta pohdin kovasti itsensä brändäämistä. Ajatus tuntuu minusta vieraalta. Miksi minun pitäisi brändätä itseni? Ketä kiinnostaa tekemiseni ja olemiseni niin paljon, että jaksaisin nähdä vaivaa brändäämisen eteen? En halua tehdä itsestäni julkista. Tuleeko brändääminen kuitenkin olemaan pakollista jossain vaiheessa, esimerkiksi työnhaun kannalta? Maailma muuttuu ja joudun miettimään kantaani varmasti uudestaan. Toistaiseksi en seuraa mitään blogeja enkä kommentoi internetissä mitään mihinkään. Kukaan ei ole onnistunut brändäämään itseään ja omia mielipiteitään niin hyvin, että käyttäisin aikaani niiden seuraamiseen.

Hieman kielteinen suhtautumiseni someen johtuu varmasti suurelta osin kielteisestä suhtautumisestani internetiin. En kiellä, etteikö elämä olisi internetin myötä helpottunut huomattavasti, mutta en tunne internetiä, sen mahdollisuuksia ja vaaroja riittävän hyvin. Pelkään sitä. Ja varmaan tuosta pelosta johtuen ihmettelen, miksi jotkut haluavat jakaa verkossa koko elämänsä. Toistaiseksi omaan Facebook-profiilin, jossa jaan satunnaisesti elämäni kohokohtia ja vielä harvemmin valokuvia. Lapsestani laitan päivityksiä ja kuvia erittäin harkiten. En halua luoda lapselle toista profiilia todellisen rinnalle, toisin sanoen jonkinlaista verkkoidentiteettiä. Samasta syystä blogikin on nimimerkillä. Jokainen tekee kuitenkin tavallaan, en tuomitse ketään enkä omaa asiasta vahvaa mielipidettä. Tämä on vain muodostunut omaksi linjakseni.

Tällaisia mietteitä saivat aikaan webinaarit, Simo Parviainen ja Ranskan paahtava aurinko. Nyt vesipuistoon viilentymään ja viimeistään huomenna palataan jälleen rennompiin reissutunnelmiin! 8)