Helatorstain hairahduksia

Eilisestä viisastuneena päätimme, että ajomatka ei saa jatkossa venyä liian pitkäksi. Päätimme myös, että kun Amalla on lounastauko, myös aikuiset pitävät lounastauon. Päätimme, että ensimmäisenä etsimme ison marketin, josta saamme Amalle lisää ruokaa ennen kuin kotoa mukaan lähteneet loppuvat. Kaiken tämän tuloksena päätimme, että menemme tänään poikkeuksellisesti moottoritietä. Matka starttasi jälleen tasan kymmeneltä. Ilma oli pilvinen, mutta lämpöisempi kuin eilen. Matkanjohtaja katsoi, että ajosuunta on oikea, minkä jälkeen hän vaipui jälleen lepotilaan omassa valtakunnassaan. Ennen moottoritielle liittymistä ajoimme muutaman pienen kylän läpi ja ihmettelimme hiljaisuutta ympärillämme. Alkuajatus oli, että on normaali arkipäivä ja ihmiset töissä, kunnes mieleemme välähti, että nythän on helatorstai. Pieni paniikki päätti jälleen nostaa päätään, mutta lohduttauduimme sillä, että kyllä tulevan 300 kilometrin seasta yksi kauppa löytyy, josta Amalle saadaan ruokaa.

Puolitoistatuntia meni mukavasti matkanjohtajan nukkuessa, mutta Aman herättyä unilta äidin aivastukseen, oli mielipaha valmiina. Totesimme, että nyt on löydettävä kiireesti hyvin varusteltu huoltoasema. Pian näkyi huoltoasemasta kertova kyltti ja päätimme kokeilla onneamme. Posottaessamme 100 kilometrin tuntivauhtia huoltoasemaa odottaen, vilahtivat Shellin keltapunaiset simpukat silmäkulmassa ja totesimme sen oljenkorren menneen sitten siinä. Paniikki kolkutteli jo takaluukulla. Iloksemme huomasimme kuitenkin moottoritiemme liittyvän vielä isompaan moottoritiehen ja toivo heräsi henkiin: kyllä täältä vielä iso huoltoasema löydetään. Muutaman kilometrin ehdimme porhaltaa, kunnes edessä kirkuivat sadat punaiset jarruvalot. Hiljensimme vauhtia, kunnes auto pysähtyi. Yhtä harvoin kuin olemme moottoritietä hyödyntäneet, yhtä usein olemme juuttuneet myös ruuhkaan. Kolme kaistallista autoja mateli eteenpäin kävelyvauhtia. Ulosmenoliittymiä ei matkalle mahtunut, joten nyt oli sovellettava. Amalla oli muutama Ella’s smoothie mukana, joten nyt oli aika autolounastauon. Matkanjohtaja tuumaili hetken, mitä mieltä oli tällaisesta järjestelystä, mutta myöntyi ehdotukseen. Jonotus kesti kaiken kaikkiaan 8 kilometriä ja aikaa siinä kului reilu tunti. Mitään tietyötä kummempaa selvitystä emme ruuhkalle saaneet, mutta kun letka lähti vetämään, päätimme heti pysähtyä P-paikalle oikomaan jäseniämme. Saman päätöksen olivat tehneet kymmenet muutkin ja P-paikalla venyteltiin kuin muurahaiset konsanaan.

Loppumatka taitettiin moottoritietä pitkin muutaman tauon saattelemana. Lastenruokaa ei löydy mistään, mutta toistaiseksi olemme onnistuneet soveltamaan asiat kaikkia tyydyttävällä tavalla. Kolmen aikoihin Ama alkoi osoittaa merkkejä, että nyt on ajettu riittävästi. Tuijotin navigaattorin jäljellä olevia minuutteja ja viihdytin samalla Amaa. Vihdoin navi näytti, että kolme minuuttia jäljellä. Kerroin asian matkanjohtajalle, joka hyväksyi muutaman minuutin odotuksen. Näimme jälleen vielä ennen määränpäätä viitat isosta huoltoasemasta ja päätimme, että nyt kokeilemme onneamme, kun edellinen meni ohi. Käännyimme rampille, kun huomasin, että 200 metrin päästä meni toinen ramppi, jonka päässä huoltoasema olisi ollut. No ei huolta, käännämme ympäri ja ajamme toiseen liittymään. Niin, olisimme kääntäneet, ellei valitsemamme ramppi olisi lähtenyt viemään meitä uutta moottoritietä kohti tuntematonta. Navi osasi onneksi kertoa meille, että 12 kilometrin päässä päästään ympäri. Sen lisäksi että Ama vaati minua tilille lupaamastani kolmen minuutin matka-ajasta, myös Jii alkoi hermostua ratin takana. Matka jatkui painavan hiljaisuuden vallitessa, kunnes saavutimme navin ehdottaman rampin. Joku oli kuitenkin päättänyt kolaroida rampilla siihen malliin, että poliisi käski jatkaa matkaa moottoritietä pitkin. Kukaan ei puhunut mitään, navi näytti seuraavan käännöksen 11 kilometrin päähän. Matkanjohtaja ummisti silmänsä moiselta sekoilulta. Onneksi me vanhemmat tiedämme, että tällaista se matkailu joskus on. Ylimääräinen koukku toi tälläkin kertaa lisäkilometrejä melkein 50 ja aikaa kului 20 minuuttia suunniteltua kauemmin.

Ama piti lepotilaa yllä Kirchheimiin asti ja aina siihen asti, että saimme matkatavarat kannettua huoneeseemme Motel Kircheimissa. Olemme Kirchheimissa käyneet ennenkin, mutta tällä kertaa majoitus oli toisella puolen kaupunkia. Ulkoapäin motelli näytti jo parhaat päivänsä nähneeltä, mutta sisätilat oli remontoitu ja huoneet olivat oikein viihtyisiä. Kysyimme respasta kauppamahdollisuuksia, johon ystävällinen herrasmies totesi: ”Not today, not today! Tomorrow!”. Motellin yhteydessä toimi ravintola, joka vaikutti oikein pätevältä tarpeisiimme. Ravintolassa oli erittäin ystävällinen tarjoilija, joka puhui sujuvaa englantia. Kukin sai syödäkseen reilun annoksen ja Amallekin taiottiin höyrytettyjä kasviksia sekä tuoreita vihanneksia. Ravintolassa Ama otti rennosti pitäen jalkoja pöydällä ja tarjoilijasetää komennellen. Ama myös oppi lopulta hienosti juomaan vettä suoraan pullosta. Amalle ei ole koskaan kelvannut vesi tuttipullosta vaan aina on tarvittu mukia. Laivalla vitsailimme Jiin kanssa, että opetamme Aman juomaan suoraan pullon suusta ja näinhän tuo oppi muutamassa päivässä :)

Matkanjohtaja latailee parhaillaan pattereita huomista varten. Päivän kilometrit olivat päälle 300 ja aikaa kului tasan sama kuusi tuntia kuin eilen. Aikuiset eivät pitäneet lounastaukoa suunnitelmista huolimatta eikä markettiakaan löytynyt. Moottoritiekin osoittautui epävarmaksi valinnaksi, mutta laitetaan kaikki helatorstain piikkiin. Huomenna jatkamme matkaa Frankfurtiin, johon Aman täti Ässä lentää. Nappaamme Ässän lentokentältä kyytiin ja jatkamme matkaa muutaman päivän entistä isompana seurueena. Seuraavat päivitykset varmaankin viikonlopun aikana.

Amalta vielä loppukevennyksenä oma postaus tähän päivään: ’  txcf 44E00j xc vb y uhjnb j n binmjå,löäå7