Navigaattori ottaa vallan

Eilinen meni verkkopimeydessä, joten keskiviikon 28.5. postaus tulee tänään:

Keskiviikkoaamuun heräsimme Hotel Ibis budget Lübeckissä. Edullinen Ibis toimi loistavasti yhden yön majapaikkana. Päivä valkeni pilvisenä, joten tienvarsipiknikin sijaan päätimme ottaa aamupalan hotellista. Matkaan lähdimme kello 10 matkanjohtajan siirtyessä takapenkillä lepotilaan. Jälleen tuli aamupäivän aikana hyviä matkavinkkejä mieleen: pakatessa kannattaa muistaa, että vaikka kotona olisi 30 astetta lämmintä ja hiki virtaisi, niin kohdemaassa ei välttämättä mennä samoissa lämpötiloissa. Saksan ilmaston tervehtiessä meitä 10-asteisella tuulisella ilmalla, vedin päälleni lämpöisimmät vaatteet, mitä laukusta löytyi – pellavahousut ja t-paidan. Toki yhtään en valita: unelmakesäsäähän tarvitaan 17 astetta lämmintä ja sopivan pilvistä.

Automatka alkoi rattoisasti Saksan maisemia ihastellen. Rakastan niin tätä kaikkea vehreyttä, maalaismaisemia, pieniä kyliä olkikattoisine ristikkotaloineen. Kaikki on niin kaunista ja talot kuin elokuvista, puutarhat saksalaisen säntillisesti hoidettu ja kaikki niin järjestyksessä. Navigaattori ohjaili meitä pitkin maalaiskyliä ja tietoisesti halusimme välttää moottoriteitä. Moottoritiet ovat käteviä silloin, kun pitää edetä reippaasti paikasta toiseen, mutta maisemat ja kaikki kauneus löytyy pikkuteiden varsilta. Ensimmäinen kohteemme oli Ratzeburg, joka oli todella viehättävä pieni kylä järven keskellä olevalla saarella. Matkanjohtaja pysyi kuitenkin lepotilassa, joten tyydyimme ihastelemaan kylää autosta käsin ja jatkoimme kohti Dömitziä.

Dömitzissä suunnistimme Festung am Museumiin. Se on viisisakarainen puolustuslinnoitus Elbe-joen varrella. Lienee turhaa toistoa joka kylää kehua, mutta myös Dömitzin keskusta oli aivan käsittämättömän suloinen vanhoine taloineen ja mukulakivitoreineen. Dömitzissä matkanjohtaja astui taas puikkoihin. Kello näytti Amalle lounasaikaa, joten totesimme, että seuraavaksi täytyy järjestää ruokahetki. Mukana oli hedelmäistä kalkkunakiusausta soseena, mikä tarkoitti sitä, että jostain täytyy löytää mikro tai sopiva paikka retkikeittimen esiin kaivamiselle. Löysimme pienestä Rockenfieldin kylästä kaupan, josta toivoimme löytävämme Aman herkkuja Ella’s-soseita tai vastaavia. Ne olisivat toimineet hyvin, sillä niitä ei tarvitse lämmittää ja Ama osaa syödä ne itse pussista imien. No eihän niitä löytynyt, eikä koko kaupasta löytynyt lastenruokaa ylipäänsä. Paremman piknikpaikan puutteessa päätimme pitää lounastauon kaupan parkkipaikalla, joten ei muuta kuin retkikeitin esiin ja vesi lämpenemään. Hetkessä saimme kalkkunakiusauksen lämpöiseksi ja Aman ruokittua. Matkanjohtaja oli tyytyväinen ja matka jatkui.

Navigaattori oli luultavasti kyllästynyt kuuntelemaan jo useamman tunnin kestänyttä maisemien ihasteluani ja päätti järjestää innokkaille turisteille maisemareittiä oikein olan takaa. Kaikki alkoi ohjauksesta suljetulle tielle ja sen jälkeen meitä vietiin. Seikkailimme pitkin pieniä maalaisteitä ja välillä vierailtiin jonkun navetan takapihallakin. Navigaattori käski ajaa aina vain pienempää tietä ja lopulta mentiin peltotietä, jolla ei edes kaksi autoa mahtunut vastakkain. Pikku hiljaa navigaattori palautti meidät takaisin ihmisten ilmoille ja en kyllä valehtele yhtään, kun sanon, että navi oikein myhäili antaessaan ohjeita myöhemmin. Matkanjohtajalla ei huumori riittänyt navin temppuiluun. Ama järjesti oman show:n, joka rauhoittui äidin vetämään muskarihetkeen. Parin tunnin sightseeingin ja tunnin lauluhetken jälkeen saavuimme Salzwedeliin.

Salzwedelistä meillä olikin enää ihan lyhyt matka seuraavaan määränpäähämme Winterfieldiin. Vaikka olemme paljon reissanneet Saksassa, tämä oli ensimmäinen kerta, kun majoituimme entisen Itä-Saksan alueelle. Saksojen yhdistymisestä on toki jo aikaa eikä jakautumista äkkiseltään huomaa mistään, mutta huomio nyt tämäkin. Winterfieldissä majoituimme aivan mielettömän ihanaan saksalaiseen taloon, jonka yläkerran saimme kokonaan käyttöömme. Huoneistossa oli kaksi makuuhuonetta, kylpyhuone, olohuone ja keittiö. Kun olimme asettuneet taloksi, lähdimme käymään kaupassa. Kylän ainoa kauppa oli hyvin vaatimaton, mutta löysimme illallistarpeet ja aamupalatarvikkeet. Ama jäi edelleen ilman saksalaisia lastenruokia, sillä joko saksassa ei ole vauvoja tai ne eivät syö purkkiruokia. Hätä ei onneksi ole vielä tämän näköinen ja suomalaiset Piltit pelastavat. Vihannesosastolla kohtasin taas jotain, mikä ei omaan järkeen ihan istunut: otin hyllystä kurkun ja laitoin sen vaa’alle, jolloin myyjä tuli sanomaan, ettei tarvitse punnita. Totesin, että selvä ja otin seuraavaksi tomaatit. Laitoin tomaatit kurkun kaveriksi kärryyn, jolloin sama myyjä tuli ja totesi, että tomaatit täytyy punnita. Joku saksalainen logiikka tähänkin varmasti on, ehkä se selviää matkan edetessä.

Winterfieldin majoituspaikka

Ilta sujui rattoisasti ruokaillen ja seurustellen. Ama oli innoissaan päästessään konttailemaan pitkän autoilupäivän jäljiltä ja sitä riemua ihastelimme sitten porukalla. Illalla Winterfieldin yllä oli sadepilviä, joten Aman nukahdettua jäimme kuuntelemaan sateen ropinaa. Päivän kilometrit olivat lopulta 250 ja niistä noin 60 oli navin järjestämää ylimääräistä suhailua. Matkaa tehtiin kello 10-16, joten kovin oli hidasta eteneminen. Matkaa tehdään kuitenkin Aman johdolla, joten taukoja tulee pidettyä normaalia enemmän ja päivät on suunniteltu jo alun perin väljiksi.