Sosiaalisena somessa, epäsosiaalisena elävässä elämässä

Postauksen otsikko tiivistää suhtautumiseni sosiaaliseen mediaan. Tunnetta vahvistaa meneillään oleva tilanne: jotta voin keskittyä uusimpaan postaukseeni ja tutustua someen, suljen miehen ja lapsen pihalle leikkimään. Jotta voin olla sosiaalinen verkossa, olen erittäin epäsosiaalinen perheelleni. Minun piti tänään tehdä ensimmäinen varsinainen kurssitehtävä ja esitellä jokin some-sovellus, mutta saatuani vihdoin kunnollisen nettiyhteyden ja hieman aikaa, kuuntelin kurssin alussa pidettyjen webinaarien tallenteet loppuun. Webinaarien aikana heräsi paljon ajatuksia someen littyen.

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että some tekee epäsosiaaliseksi. En osaa mieltää someilua aidoksi sosiaalisuudeksi. En juuri käytä somesovelluksia enkä vietä aikaani koneella kuin pakollisten asioiden hoitoon, mutta jo tuo vähäinen koneella vietetty aika tuntuu olevan pois perheeltä. Iso osa ihmisistä tuntuu elävän täysin somessa. Somesta löytyvät lapsista ja lemmikkieläimistä lähtien kaikki päivittäisiin ruoka-annoksiin ja harrastuksiin liittyvä. Somessa jaetaan kaikki elämääkin pienemmät havainnot ja mielipiteet. Olen äärimmäisen kiinnostunut, miten ihmisillä riittää aika kaikkeen tähän. En lainkaan tuomitse ihmisiä, jotka osaavat olla sosiaalisia somessa ollessaankin. Itse en ole oppinut.

Käytin pari vuotta älypuhelinta, joka mahdollisti someilun (en tosin osannut ”hyödyntää” kuin Whatsappia ja sähköpostia). Olin kuitenkin jatkuvasti tavoitettavissa useita eri kanavia pitkin ja ravasin Facebookissa. Huomasin kokevani huonoa omaatuntoa leikkiessäni lapsen kanssa ja hypätessäni puhelimen luo aina, kun luuri ilmoitti jonkun yhteydenotosta. Toukokuussa tuli eteen puhelimen vaihto ja mietin pitkään, sijoitanko uuteen älypuhelimeen. Koin jonkinasteista some- ja internetahdistusta, jonka hoidin pois kaivamalla laatikon pohjalta vanhan Nokian 6700 -puhelimeni. Ei internetiä, ei someilua. Käytän puhelinta vain soittamiseen tai tekstiviestin lähettämiseen – ja voin paremmin.

Simo Parviainen luennoi webinaarissa itsensä brändäämisestä. Luennon pohjalta pohdin kovasti itsensä brändäämistä. Ajatus tuntuu minusta vieraalta. Miksi minun pitäisi brändätä itseni? Ketä kiinnostaa tekemiseni ja olemiseni niin paljon, että jaksaisin nähdä vaivaa brändäämisen eteen? En halua tehdä itsestäni julkista. Tuleeko brändääminen kuitenkin olemaan pakollista jossain vaiheessa, esimerkiksi työnhaun kannalta? Maailma muuttuu ja joudun miettimään kantaani varmasti uudestaan. Toistaiseksi en seuraa mitään blogeja enkä kommentoi internetissä mitään mihinkään. Kukaan ei ole onnistunut brändäämään itseään ja omia mielipiteitään niin hyvin, että käyttäisin aikaani niiden seuraamiseen.

Hieman kielteinen suhtautumiseni someen johtuu varmasti suurelta osin kielteisestä suhtautumisestani internetiin. En kiellä, etteikö elämä olisi internetin myötä helpottunut huomattavasti, mutta en tunne internetiä, sen mahdollisuuksia ja vaaroja riittävän hyvin. Pelkään sitä. Ja varmaan tuosta pelosta johtuen ihmettelen, miksi jotkut haluavat jakaa verkossa koko elämänsä. Toistaiseksi omaan Facebook-profiilin, jossa jaan satunnaisesti elämäni kohokohtia ja vielä harvemmin valokuvia. Lapsestani laitan päivityksiä ja kuvia erittäin harkiten. En halua luoda lapselle toista profiilia todellisen rinnalle, toisin sanoen jonkinlaista verkkoidentiteettiä. Samasta syystä blogikin on nimimerkillä. Jokainen tekee kuitenkin tavallaan, en tuomitse ketään enkä omaa asiasta vahvaa mielipidettä. Tämä on vain muodostunut omaksi linjakseni.

Tällaisia mietteitä saivat aikaan webinaarit, Simo Parviainen ja Ranskan paahtava aurinko. Nyt vesipuistoon viilentymään ja viimeistään huomenna palataan jälleen rennompiin reissutunnelmiin! 8)