Aina ihanat Alankomaat

Torstaina oli tarkoitus jatkaa matkaa kohti Hollantia, mutta Oostende valloitti sen verran, että jäimme vielä yhdeksi yöksi. Torstaina oli sitten vuorossa kaupunkipäivä. Residenssimme sijaitsi Oostenden pääkadulla, joten matka kaupungin vilinään oli yhtä lyhyt kuin Atlantin aaltoihin. Ama hyppäsi Jiin selkään reppuun ja eipä mennyt aikaakaan, kun matkanjohtaja oli nähnyt tarpeeksi ja otti päiväunet isän selkää vasten. Me kiertelimme vaate- ja kenkäkauppoja ja jotain pientä tarttui mukaankin. Rintareppu on muuten toiminut koko matkan erinomaisesti, mutta totesimme vaatteiden sovittamisen mahdottomaksi vaahtosammuttimen roikkuessa selässä.

Shoppailutunnelmia: Exotic summer stories

Kauppojen lisäksi katselimme kaunista kaupunkia ja löysimme Sint Petrus en Pauluskerkin eli Pyhän Peterin ja Paulin kirkon. Kirkko oli ihan henkeäsalpaavan kaunis. Kovasti tuli mieleen Barcelonan Sagrada Familia, vaikka ihan samoihin mittasuhteisiin ei belgialainen kirkko yltänytkään.

Sint Petrus en Pauluskerk

Kiertelyn jälkeen ostimme jäätelöt, joita jäimme nauttimaan keskusaukion laidalle. Eipä aikaakaan, kun vanha mamma ilmestyi kohdallemme, alkoi kovasti puhua meille ”belgiaa” ja osoitella välillä Amaa. Totesimme puhuvamme englantia, minkä jälkeen mamma toisteli englanniksi, että ”Beautiful baby, lovely baby! Lovely mum and dad. Beautiful baby!” Emme ehtineet mammasta toipua, kun jo seuraava huhuili nurkan takana. Jälleen kova papatus vieraalla kielellä ja kun pyysimme englanniksi, niin mamma vaati Amaa syliinsä ja samaa mantraa toisteli, kun edellinenkin. Ama oli Jiin sylissä parhaillaan ja minä suomalaisella avoimuudella ja luottavaisuudella tokaisin vihaisesti Jiille: ”Et varmasti anna! Nyt mennään! No ainakin pidät kaksin käsin siitä lapsesta kiinni!”. Vastusteluistani huolimatta Ama lipui Jiin sylistä vieraan mamman syliin suukoteltavaksi ja ylistettäväksi. Yhtäkkiä minäkin muistin neuvolatätimme varoituksen siitä, että Belgiassa ihmiset rakastavat vauvoja ja tulevat varmasti nappaamaan syliinsä, kun mahdollista. Kaupunkikierroksen jälkeen palasimme lukaaliimme ja otin Aman kanssa pitkät päikkärit. Illalla kävimme vielä ulkona syömässä. Ama hurmasi jälleen ravintolassa niin henkilökunnan kuin naapuripöydän perheenkin.

Perjantaina tiedossa oli rankka ajopäivä ylimääräisen Belgiassa vietetyn yön jälkeen. Yksi mielenkiintoisin ja jo pitkän aikaan suunnitelmissamme ollut kohde, Hollannin Texel, oli seuraava määränpäämme. Texel on 25 kilometriä pitkä ja 9 kilometriä leveä saari Pohjois-Hollannissa. Ama heräsi jälleen kuudelta kuin aavistaen rankan ajopäivän ja päätimme Jiin kanssa yrittää samanlaista sujuvaa lähtöä kuin aiemmin Ranskan Pareidista. Ama kuitenkin nukahti istualteen hammasharja suussa, joten tuumasimme, että Ama saa nukkua rauhassa siihen asti, että on varmasti valmis lähtemään. Jäin Aman kanssa nukkumaan meidän sänkyyn ja heräsimme puoli yhdeksältä. Pikaisten aamutoimien jälkeen pääsimme lähtemään yhdeltätoista. Otimme suoraan suunnan moottoritielle ja lähdimme kovaa kyytiä kohti Hollantia.

Belgian liikennevirasto oli päättänyt laittaa puoli Belgiaa tietyömaaksi ja noudattaessamme navin ohjauksia nopeimmasta reitistä, ajauduimme kiertoteiden ja tiesulkujen paratiisiin. Tuumasimme paremmaksi noudattaa belgialaisia liikennemerkkejä kuin navin monotonista käskyä ajaa tiesulkujen läpi. Kiertotiessä oli kyllä mukana onnea onnettomuudessakin, sillä satuimme ainoalle huoltoasemalle ainakin 150 kilometrin aikana. Kun lopulta pääsimme takaisin moottoritielle ja olisimme tarvinneet edes pientä piennarta taukopaikaksi, ei Belgia tarjoillut pienintäkään mahdollisuutta. Varttia vaille yksi ajoimme Hollannin puolelle ja oli aika hyvästellä Belgia. Vaikka taukopaikkaa ei löytynyt ja belgialaisillakin oli omat erikoiset aukioloaikansa joillain kaupoilla, niin jälleen Belgiasta jäi niin kovin hyvä mieli: ihmiset ovat ystävällisiä, iloisia ja kielitaitoisia.

Mutta Hollanti!!! Jos jotain maata voi rakastaa, niin Hollantia! Lähes heti rajan ylityksen jälkeen löytyi taivaallinen taukopaikka, La Place. Ravintolassa oli noin tusinan verran erilaisia pisteitä: salaatti-, hampurilais-, pizza-, jälkiruoka-, grillipiste ynnä muita. Jokaisella pisteellä oli muutamia valmiita annosvaihtoehtoja, mutta jokaisella pisteellä sai valita myös omat tuoreet raaka-aineet, joista kokit (joka pisteellä omansa!) valmistivat herkullisen näköisiä annoksia. Ja hollantilaiset ovat niin ystävällisiä, ja niin kielitaitoisia. Hollanti ei petä koskaan ;) Söimme lounasta ja Ama pääsi peuhaamaan leikkipaikalle. Reilun tunnin pysäytyksen jälkeen jatkoimme jälleen matkaa.

La Placen jälkiruokatarjontaa

Amsterdamin kohdalla intouduimme keskustelemaan aiemmista reissuistamme Hollantiin ja Amsterdamiin ja humautimme moottoritiellä suunnitellun rampin ohi. Siinä sitä oltiin taas ihmeissään, kun navi suuttui, ettei sitä kuunneltu eikä suostunut enää ottamaan gps-signaalia eikä ollut tietoa, miten pääsemme suunnitellulle reitille takaisin. Vähän tuli taas ylimääräistä seikkailtua, mutta tulipahan käytyä virallisesti Amsterdamissakin, vaikka tällä kertaa oli tarkoitus vain ohittaa kaupunki.

Varttia yli kuusi olimme Pohjois-Hollannissa Den Helderissä, josta kulkee lauttayhteys Texeliin. Edestakaisen lauttamatkan hinta on 36,50 euroa autolta. Lautat lähtevät puolen tunnin välein ja pääsimme heti seuraavaan lauttaan. Lauttamatka kestää 25 minuuttia ja sen aikana voi istua autossa tai nousta lautan sisä- tai ulkokansille. Sisällä on kahvila ja pieni matkamuistomyymälä ja ainakin tällä kertaa laivan yläkannella musiikkia tarjoili ihka oikea orkesteri. Lautalla oli leppoisa tunnelma ja Ama jammaili innoissaan musiikin tahtiin.

Matka leirintäalueellemme De Krimiin oli vajaa 20 kilometriä ja reitti oli helppo, koska Texelissä ei mene kuin muutama isompi tie. Texel koostuu mielettömistä dyyneistä, hiekkarannoista ja idyllisistä maalaismaisemista – ja joka puolella on lampaita. Ihan kaikkialla. Minne silmä vilkaiseekaan, siellä valkoinen pumpulirumpu luuraa. Texelistä tulee myös ihan oma lammasrotunsa, Texelin lammas. Lampaiden lisäksi saarella on todella paljon myös lehmiä ja hevosia, varsinkin saaren kokoon nähden. Alue on suosittu pyöräilijöiden keskuudessa ja saarella meneekin kilometritolkulla fantastisia polkupyöräreittejä. Puoli kahdeksan olimme leirintäalueella ja jo sisääntulon parkkipaikalla suu loksahti auki: resparakennus on kuin linnan sisäänkäynti pienine kaarisiltoineen ja suihkulähteineen. Matkalla ”mökkiimme” suu loksahti entistä enemmän auki: joka puolella on todella vehreää, ”mökit” ovat pieniä kivilinnoja tai huviloita, lapsille on ainakin neljä eri puistoa aktiviteetteineen, keskellä aluetta on mielettömän kokoinen seikkailurata, joka kohoaa 10 metrin korkeuteen, löytyy vesipuistoa niin ulkoa kuin sisältäkin. Meidän asumuksemme on tällä kertaa chalet-huoneisto, joka on paranneltu versio mobilehomesta eikä sitä voi liikutella. Tosin tämä chalet on näyttävämpi kuin monet omakotitalot: hieno sisustus, makuuhuoneissa omat kylpyhuoneet, avokeittiö ja tilava olohuone, kaari-ikkuna talon päädyssä ja olohuoneesta käynti terassille. Ja koska hollantilaiset ovat parhaita, myös lasten syöttötuoli kuuluu perusvarustukseen. 

Texelin maisemia (ja lampaita)

Kannoimme tavaroita sisään, kun toimet keskeytti sorsa, joka saapasteli katsomaan touhujamme. Kovasti oli kyselevän näköinen ankka, kunnes Ama teki sille asiat selväksi. Kuulosti siltä, että Ama kertoi, ketä olemme ja mistä tulemme ja sitä myöten sorsa lähti vähin äänin samaan suuntaan, josta oli tullutkin. Välillä se yritti katsella taakseen, mutta Ama meni perässä nelinkontin ja komensi pois meidän tontilta. Jatkoimme touhujamme, kunnes takaa kuului isompi kaakatus. Sorsa oli ottanut nokkiinsa Aman sanomisista ja haki kaverit mukaansa. Nyt terassin läpi marssi neljä sorsaa kovin päättäväisesti kohti etuoveamme. Hälytimme Aman apuun ja kahden urospuolisen sorsan kiukuttelusta huolimatta Ama ajoi nelikon tiehensä.

Illalla lähdimme leirintäalueen ravintolaan katsomaan illan jalkapallo-ottelua: Espanja - Hollanti. Jalkapallon MM-kisat Brasiliasta pyörähtivät torstaina käyntiin ja jalkapalloperheenä seuraamme niitä aktiivisesti. Vaikka ravintola oli normaaliin leirintäalueen ravintolaan verrattuna astetta hienompi, olivat paikalliset rakentaneet paikalle mahtavan kisastudion. Ottelu näkyi ison screenin lisäksi ainakin seitsemästä televisiosta. Ihmiset olivat pukeutuneet asianmukaisesti oranssiin ja tunnelma oli katossa. Myös lapsia oli paljon paikalla ja Ama sulautui joukkoon täysin. Lasten lisäksi ihmisillä oli mukanaan myös koirat, mikä Hollannissa, ja myös Belgiassa, on täysin normaalia ravintoloissa.

Ensimmäisen puoliajan jälkeen lähdimme viemään Amaa iltapuurolle. Pääsimme talollemme, kun edessä oli jotain odottamatonta: sorsat olivat suivaantuneet aiemmista tapahtumista siinä määrin, että nyt niitä oli jo toistakymmentä estämässä pääsyämme sisään. Minä menin tietysti paniikkiin, mutta Ama suhtautui asiaan kylmän rauhallisesti. Ama otti tuiman katseen ja teki jengille selväksi, että nyt tämä pelleily saa riittää. Väittelyä käytiin puolin ja toisin ja välillä myös Ama joutui vähän miettimään perääntymistä. Lopulta Ama ajoi jengin tiehensä eikä sitä sen koommin enää näkynyt. Aman päättäväisyyttä mukaillen myös Hollanti teki Espanjalle selväksi, miten jalkapalloa pelataan, voittamalla pelin 5-1.