Oksennustaudin ohjauksessa Oostendeen

Tiistaiyönä heräsin vähän väliä. Voin joka kerta herätessäni entistä huonommin ja kolmen aikoihin jouduin nousta oksentamaan. Siitä eteenpäin vointini vain huononi ja Hotel Alexandran vessanpönttö tuli turhankin tutuksi. En juuri enää nukkunut vaan katselin salamanvälähdyksiä ikkunaverhojen välistä. Aamu valkeni ja samaan tahtiin valkeni väri naamallani. Odotin kauhulla edessä olevaa ajomatkaa. Vietin koko aamun tiivisti joko vessanpönttöä tai peittoa halaillen. Jii joutui hoitamaan pakkaamisen. Lupasin aiemmin tarinaa Aman ensimmäisestä mustelmasta. Kolhuja on toki tullut aiemminkin, mutta ensimmäinen varsinainen mustelma syntyi Hotel Alexandrassa. Ama touhusi tuttuun tapaansa sängyllä, kun päätti jostain syystä hyökätä yöpöydän kimppuun. Lopulta siinä kävi niin, että yöpöydän reuna hyökkäsikin Aman kimppuun ja siitä jäi vasempaan poskeen pitkä suora viiva, joka ajan kuluessa tummeni mustelmaksi.

Varttia vaille kaksitoista pääsimme lähtemään. Tarkoituksemme oli ajaa pitkin Ranskan rannikkoa Belgiaan ja jatkaa siitä De Pannen ja Middelkerken kautta Oostendeen. Jonkun matkaa ajoimme suunniteltua reittiä, mutta rantatien mutkat tekivät olostani sietämättömän. Rantatie oli todella kaunista ajettavaa ja harmitti ihan suunnattomasti, mutta meidän oli pakko siirtyä moottoritielle, jotta pääsimme etenemään nopeasti ja jotta kulku oli tasaisempaa. Moottoritien hurinassa nukahdin ja heräsin yhdeltä toivottamaan ”Au revoir France!” – hetki sen jälkeen olimmekin Belgian puolella. Pysähdyimme huoltoasemalle lounaalle, mutta sattuneesta syystä tyydyin vain maistamaan Jiin lautaselta kaksi spagettia ja sekin oli liikaa.

Kolmelta olimme perillä Oostendessa. Matka sujui olosuhteisiin nähden yllättävän hyvin. Viimeisen puoli tuntia kysyin Jiiltä minuutin välein, kuinka kauan matka navigaattorin mukaan vielä kestää. Jokainen minuutti tuntui helpottavammalta. Tietysti viimeiselle kymmenelle minuutille sattui vielä liikenneruuhkaa ja muuta hidastetta, mutta selvisin kuitenkin siihen asti, kun navi ilmoitti meidän saapuneen määränpäähän.

City Apartments Oostende zeedijk

Hotelli sijaitsi aivan meren rannalla. Rapun edestä kulkee rantabulevardi, jonka toiselta puolelta alkaa hiekkaranta ja sinisenä hohtavana meri. Hotelli ei tosin näyttänyt ihan perinteiseltä hotellilta, mutta Jii meni hoitamaan sisäänkirjautumista. Hetken päästä Jii palasi takaisin ja kiersi kulman taakse. Jälleen Jii palasi ja totesi, että kyseinen rakennus ei ole hotelli vaan kerrostalo eikä alakerrassa ole respaa vaan pelkkiä postilaatikoita. Alkoi kova tohina asian selvittämiseksi ja lopulta kävi ilmi, että kyseessä on tavallinen kalustettu huoneisto. Puhelimitse tavoitimme henkilön, joka lupasi tulla päästämään meidät sisään. Odotimme autossa jännittyneenä, mitä tuleman pitää.

Hetken päästä nuori nainen tuli luoksemme ja ohjasi meidät ylös asuntoon. Vanhassa talossa on 24 huoneistoa ja 4 hissiä. Huoneistomme City Apartments Oostende zeedijk sijaitsee talon 6. kerroksessa. Eikä ole ihan mikä tahansa huoneisto: neliöitä äkkiseltään laskettuna vähintään 130, huonetta ja hallia on niin paljon, että vielä toisenakin päivänä eksyn matkalla vessaan ja olohuoneen neljä metriä leveistä ikkunoista aukeaa esteetön näkymä yli rannan valtamerelle. Huoneiston hinta kahdelta yöltä on 280 euroa, joka äkkiseltään tuntuu suurelta, mutta varusteluun, sijaintiin ja neliöihin nähden hinta on minimaalinen. Tällaisia asuntoja olen nähnyt ainoastaan Helsingin Kaivopuistossa. Ilta meni majapaikkaamme ihmetellessä ja minun osaltani taas aika pitkälti sängyn pohjalla. Jii kokkasi illalla tonnikalapastaa, jota enimmän aikaa vain siirtelin lautasen reunalta toiselle.

Näkymä ruokapöydästä

Keskiviikkoaamuna vointini oli jo aika paljon parempi. Jii kävi kaupasta hakemassa aamupalaa ja minäkin sain jo vähän murua rinnan alle. Rauhanneuvottelut vatsan taisteluväen kesken olivat vielä vaiheessa, joten otin hyvin rauhallisesti. Muutaman lepotauon jälkeen olin valmis koittamaan rannalle lähtöä. Aloitin muuntautumisleikin hattivatiksi eli sivelin iholle puoli purkkia aurinkorasvaa. En normaalisti viihdy rannalla lainkaan, mutta tällä kertaa ilma oli fantastinen: aurinko lämmitti pilvettömältä taivaalta, mutta mereltä puhalsi riittävän viileä tuuli, eikä ilma tuntunut lainkaan kuumalta. Astelin rannalle häikäisten kaikki paikallaolijat. Ei, valitettavasti se ei ole bikinikuntoni, joka häikäisi, vaan vitivalkoinen kroppani, joka toimii kirkkaassa auringonvalossa peilin tavoin. Paikalliset kummastelivat rannalla astellutta merimerkkiä, mutta en antanut sen häiritä. Levitimme viltin pehmeälle hiekalle ja Ama pääsi nauttimaan elämänsä ensimmäisestä hiekkarantakokemuksesta. Ympärillä oli niin paljon uutta, että kovin kauaa Ama ei jaksanut rantaelämää ihmetellä vaan veti viltille pitkäkseen ja alkoi nokosille.

Pienet varpaat ihmeissään

Ladattuaan akkuja riittävästi Ama heräili varjon alta ja rantaelämän ihmettely jatkui. Nyt Ama uskaltautui jo hiekalle asti ja voi sitä pienten varpaiden riemua, kun hiekka valui niistä läpi. Varpaat polkivat pehmeässä hiekassa vimmatusti. Ama löysi myös simpukankuoria, joita keräsimme talteen Aman uuteen pikkuämpäriin. Välipalan jälkeen oli aika lähteä kokeilemaan merivettä. Laskuvesi oli siirtänyt vesirajaa jo hyvän matkaa, mutta Ama lähti konttaamaan päättäväisesti kohti vettä. Voi sitä ihmetyksen määrää, kun suolainen vesi vihdoin osui pieniin sormiin ja kohta myös jaloille. Tuumasin, että vesi pelästyttää Aman ja että tutustuminen jää siihen, mutta kattia kanssa: hetken läiskyttelyn ja tuumailun jälkeen Ama lähti pinkomaan innoissaan edemmäs. Suu oli jälleen tötteröllä ja kova oli pärinä mennessään.

Muutaman tunnin rantaoleilun jälkeen päätimme vuokrata pyörän ja tutustua muutaman kilometrin pituiseen rantabulevardiin erilaisesta näkövinkkelistä. Otimme neljän hengen pyörän ja Ama pääsi etupenkille syliini. Alkumatkasta pysähdyimme kahvilasta ostamaan patongit myöhäiseksi lounaaksi ja niin pääsimme matkaan. Matka oli nautinnollinen ja todistetusti erittäin tasainen, sillä hetken ajelun jälkeen matkanjohtaja nukahti.  Annoin Amalle patongistani kurkunsiivun, jota hän mielissään nakerteli. Hetken päästä ihmettelin, kun hyppiminen sylissäni rauhoittui eikä kurkku enää viuhunut silmieni edessä. Ama oli nukahtanut kurkunsiivu suupielessä, ja pienin sormin puristi vielä kurkkua. Ajelimme puolitoista tuntia ja Ama pääsi kartalle kymmenen minuuttia ennen reissumme loppua. Matkanjohtaminen jatkui kuin ei olisi tauonnutkaan ja taas komennettiin ohikulkevia koiria ja pyörän alta väistäviä puluja.

Pyöräilyn jälkeen oli aika siirtyä sisätiloihin ja syömään. Jii kävi hakemassa läheisestä pizzeriasta itselleen pizzan, mutta oma pizzakokemukseni oli vielä sen verran tuoreessa muistissa, että tyydyin edellisillan tonnikalapastaan. Illalla tutkailin ylpeänä itseäni peilistä: olin onnistunut rasvauksessa kerrankin niin hienosti, että yhtään ei naama tai kädet punoita ihon palamisen johdosta. Ilo oli suhteellisen lyhytaikainen, kun suihkussa pelästyin reiteeni muodostunutta Venäjän näköistä (ja kokoista!) tulipunaista jälkeä. Pieni hipaisu aiheutti tuskaisen tunteen ja niin totesin siis tämänkin iloisen rantakokemuksen päättyneen palamiseen – kuten niin usein ennenkin.